Miten niin piikikäs voikaan olla niin symppis!  Alkukesästä kahden siilin ruokapaikka oli nurkan takana, jossa ne kävivät yön hämärinä tunteina.  Aamulla en oikein tiennyt, oliko lautaset tyhjentänyt harakka tai joku muu metsän elävä.  Siipiveikkoja epäilin lauluäänien perusteella.

Siirsin sitten ruokapaikan ihan rappuselle, siis aivan ulko-oven pieleen.  Äkkiä molemmat piikikkäät löysivät uudenkin paikan.  Aluksi se pienempi, joka tuli aina ensin, oli vähän arkana ja pakovalmiina, mutta jo parin illan jälkeen odotti rauhaisana pähkinä- ja raksuateriaa, jos en ollut muistanut täyttää kuppia kyllin ajoissa.

Vaikka kuljenkin ovesta sisään ja ulos - tosin hiljaa, mutta suomea puhuen - niin eivät kumpikaa siitä häiriinny vaan jatkavat mussutustaan.  Onpa se isompi jäänyt ruokaperräisillekin, kuten tänä iltana taas tapahtui.

Tekisi mieli jopa silittää, mutta lienee kissan rapsuttaminen luontevampaa.  Muutama vuosi sitten yksi nuori siili kävi niin kaveriksi, että tuli iltaisin vaatimaan ruokaa siihen tapaan, että tarttui muutaman kerran kiinni sandaalista kurkkivaan sukkaan.  Kerran nostin jalkani ylös - ja puoli metriä ylös nousi myös siili.  Osaavat ne olla ärhäköitäkin. 

Useana vuotena pihassamme pyöri myös Ahtisaari:  oli loukannut toisen takajalkansa johonkin ja sitä sitten ontui niin, että heinikon sisältäkin sen kulkutavan tunnisti..  Joten osa nooppelin palkinnosta kuuluisi meidänkin tonttimme piiriin.

Että terviisiä Maralle, vanhoja YK-miehiä sentään ollaan molemmat.  En sitä palkintoa sen enempää haikaile, mutta se rahapinkka tekisi kyllä eetua.  Kun tuo putkiremonttikin on kohta tekeillä ja laskua tietysti perään heittävät.