Elämässä on tullut se hetki, jolloin ihmissen on tehtävä se lopullinen ratkaisu: avaan rohkeasti jäljelläolevat luukut. En suinkaan ole malttamaton, niin kuin pieni lapsi saattaa olla. En ole koskaan etukäteen kurkkinut joululahjojani, en vain ole tarpeeksi utelias tulevaisuuden suhteen.  Mutta tällä kertaa on pakko kiirehtiä, sillä nuo kolme luukkua pullistelevat saranoillaan. Ei mitenkään uhkaavasti, vaan jotenkin samalla tavoin kuin leppeä kesätuuli heiluttelee verhoja avoimessa ikkunassa. Hiljaa ja hempeästi; melkein unettavasti. Keijut tuovat sisään läheisen kedon tuoksuja ja kiiruhtavat sitten hakemaan lisää. Apilan, ahomansikan, vadelman tuoksuun nukahdat kiusamielisen keijun kutittaessa nöpönenääsi niittyvillalla.

Nyt on kuitenkin vuoden pimein hetki, jota onneksi lukuisat kynttilät karkottavat pois ihmisten silmistä. Ehkä kynttilätkin palavat kirkkaammin, kun valkea lumi ei laimenna niiden luxeja.  Fiat lux, loitsut kuin Prinsessa Ruususessa.  Ja katso: myös ajatuksesi kirkastuvat ottamaan Joulun sanoman. Kiire unohtuu, huolista ei ole tietoakaan, uskot ainakin hetken ajan mahdottomankin mahdolliseksi ja uskomattoman todelliseksi. Luukut avautuvat - yksi kerrallaan - ja päästävät maailmaan Joulun lempeän rauhan hosumatta, kiirehtimättä, lempeästi huokaisten. Samalla äänellä, kuin äiti huokaa lastaan katsoessaan ja tajutessaan, kuinka paljon häntä rakastaa. Kuinka ihanaa on hengittää samaa ilmaa samaan tahtiin elämänikuisesti ja kauan sen jälkeen... Rakkauden sanat helisevät tiukujan lailla. Lapsen on hyvä ja turvallinen olla siinä, äidin lämpimässä sylissä kuunnellen lempeyden ja hyvyyden ajatonta sanomaa.
Lapseni, kaikki on hyvin; niin sanomattoman hyvin...