Muisti noukkii menneisyydestä itselleen sopivia palasia.  Usein ne ovat rosoisia; sellaisia, joita ei edes haluaisi muistaa.  Useimmat ovat kuitenkin mukavia muistikuvia, usein kuin meren sileiksi kuluttamia kiviä, jotka voi asettaa takan reunustalle koristeeksi.

Vaikka muutimmekin asuinpaikkaa aika usein, en kuitenkaan muista muuttoprosesseista yhtään mitään.  Löydän vain itseni touhuamasta uudessa paikassa.  Kuin unessa, jossa ajatuksen voimalla voi sekunnissa siirtyä paikasta toiseen.

Niinpä löysin itseni, vanhempani ja veljeni jälleen Saarijärveltä, keskustan tuntumasta kaksikerroksisesta puutalosta, jossa asui useita perheitä.  Pihasta johti pitkät ja jyrkät portaat alas rantaan, jossa oli mukava polskutella, tai hyppiä keväällä uittotukilta toiselle yrittäen olla kastumatta. Tai talvella lasketella mahakelkalla rinnettä alas jäälle.  Joskus oli riemullista liittyä mukaan potkukelkkakaravaaniin, joka kiemurteli kirkkaalla jäällä rannalta toiselle.  Löytyi sieltä napakelkkakin, jonka huimassa pyörityksessä oli kova työ pysytellä kelkan kyydissä.

Hyviä kavereita olivat naapuritalon siskokset, joiden äidin sanottiin hukkuneen leipätiinuun.  Tietenkin tytöt mielellään pitivät pientä veljeäni sylissään ja pelasivat äitileikkejään.  Sitten yritin kieltää tyttöjä ottamasta velipoikaa syliinsä.  He tietenkin kovasti ihmettelivät syytä moiseen.  En voinut tietenkään kertoa, että äiti oli löytänyt täin veljen hiuksista ja sen takia käski minun kieltää sylittämiset.

Koulu oli vain parinsadan metrin päässä kotoa.  Silti olin vähällä myöhästyä joka aamu niin, että oli pakko oikaista opettajan puutarhan läpi, jonne ei olisi saanut mennä.  En kuitenkaan jäänyt kertaakaan kiinni, koska opettaja oli samaan aikaan päästämässä oppilaita sisään.  Muutenkin komento oli kohtuullista niin, että koulunkäynti oli suorastaan mukavaa. 

Hyvä kaveri oli myös sukulaispoika Matti, joka oli minua muutaman vuoden vanhempi.  Minusta hän oli nero:  rustasi kaikenlaisia vempeleitä, pieniä moottorilla rallattavia pienoismalleja ja kaikkea jännää.  Ainoa hankaluus oli se, että Matin luo piti mennä synkän metsän läpi ja vielä järven toiselle rannalle.  Tai kesällä vielä pitempää reittiä lossin kautta.  Metsän läpi hiihtäessä opin olemaan pelkäämättä.  Jos pelko pyrki pintaan ja teki mieli vilkuilla taakseen, niin sain itseni hillityksi järkeilemällä, että pimeässä olen hiljaa liikkuessani täysin turvassa, sillä eihän minua kukaan eikä mikään näe.  Kun saman reitin hiihdin useamman kerran, niin siitä pimeästä metsästä tuli pikemminkin turvapaikka.  Sitten myöhemminkin, Korpilahdella, tein usein kolmen kilometrin kuutamohiihtoja iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Isällä oli iso, Ariel-merkkinen moottoripyörä, jolla hän toimitti työasioitaan puutavarayhtiössä.  Erään kerran hän taas käynnisti aamulla pyöränsä ja lähti loivaan ylämäkeen ajamaan.  Mutta kaasari oli vuotanut yli ja syttyi siinä sitten palamaan.  Äiti huitomaan toisen kerroksen parvekkeelta, että pyörä palaa!  Isä huiskutti iloisena takaisin, kunnes huomasi itsekin, että housujen lahkeet kärventyvät. Ei kuitenkaan koko pyörä palanut.

Toisen kerran äiti soitti hädissään jostain naapurista isälle töihin, että nyt se poika on tainnut hukkua, kun rantakiveltä löytyivät vain vaatteet.  Onneksi hukkunut itse saapui paikalle vielä puhelun kestäessä.  Olin siinä lähirannassa polskutellut yksinäni, kun huomasin toisia lapsia tulleen muutaman sadan metrin päähän laivarantaan.  Tietysti kipaisin sinne ja vaatteet unohtuivat kotirannan kivelle.  En tainnut sillä kertaa edes selkääni saada.

Silloin kyllä sain, kun juhannusaattona karkasin kokolle ennen aikojaan.  Meidän piti mennä sinne koko perhe, mutta tietenkään en malttanut odottaa, vaan häivyin itsekseni pelätessäni, että kokko sytytetään aikaisin.  En muista nähneeni koko kokkoa, kun isä tuli hakemaan poikansa pois suu tiukkana viivana.  Ja kotona vitsa viuhui.

Vielä kerran se viuhui.  Mutta se tapahtui seuraavassa asuinpaikassa, siellä Korpilahdella, jossa asuimmekin peräti viisi vuotta.  Eli lapsuuteni loppuun.