Elämä on nykyisin yhtä retrettiä (hiljainen huudahdus ilman sitä kuvaavaa symbolia).  Ei tarvitse edes mihinkään luostariin lähteä. Olla möllöttää ihan kotona ilman erityismaksuja ja - kuluja. Fortum pitää siitä huolen, ettei ole varaakaan lähteä hiljaisuutta muualta etsimään.
Ikkunasta näen suurten kuusien rauhallisen huojunnan navakassa tuulessa. Sisälle ei hummina kuulu, lukuunottamatta ysitien liikennehumua, johon korva ei reagoi, koska se jättää huomioimatta tutut äänet. Tähän hiljaisuuteen ei kuulu imurin, pyykkikoneen, tehosekoittimen tai muun toimeliaisuuden mekastus, ei edes vaimon mutina tai kissan naukuilu.
Itse nousin jo seitsemältä kurkkimaan kissaa ulkoa, kun se oli jäänyt yöreissulleen, enkä jaksanut sitä vahdata. Vaikka keli on pelkkää losua, on silti lämmintä. Kissaa ei näkynyt, mutta unikin pääsi karkaamaan, joten aamu meni lehteä lukien, kahvia juoden ja tätä retrettiä viettäen kun vaimokin vain käväisi vessassa ja hipsi takaisin petiin. Välillä luin Antti Tuurin Taivaanraapijoita, joka sekin sopi hyvin tunnelmaan. Pohojalaasen tasasta kerrontaa, vaikka pilvenpiirtäjää rakennetaankin eikä yhtään pelota kapealla teräspalkillakaan sadan metrin korkeudessa.
Lopulta, puolilta päivin, vaimo hissuttelee keittiöön kunnioittaen päivän hiljaisuutta. Keitän uudet kahvit ja käyn kymmenennen kerran ulko-ovella - ja siellähän se kissa seisoo. Pieni huokaus, sentään kunnossa sekin. Tosin kovin vaisuna, ei nau´u juttujaan, maistaa vain vähän esille laittamiani muikkuja ja menee sitten hiljaa makuuhuoneeseen.
Hiljaisena ja hämärtyvänä jatkuu päivä. Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei edes kauppaan. Kaikkea riittää. Vaikea edes kuvitella, että jossain hyöritään kiireisinä arjen touhuissa, viedään, tuodaan, puhutaan, soitellaan, neuvotellaan, kuljetetaan, myöhästellään, sovitellaan - ja ehkä haaveillaan hetken rauhasta.
Täällä sitä on yllin kyllin. Hetkittäin liikaakin, kun ei edes voi ikävystymiseensä sytyttää tupakkaa.
Taitaa tämä olla niitä entisajan yläluokan ongelmia: miten ikävystyä sivistyneesti. Minulla vain ei ole flyygeli'   **899(*)   nyt meni kirjoitin sekaisin, oikea laita kirjoittaa mita sattuu. Tarttee tutkia, mik' vikana sorry

Laitoin pois päältä koko helahoidon pariksi tunniksi ja jatkoin retrettiä. Kirjoitinkin rentoutti itsensä ja kirjoittaa taas äät ja ööt ja muutkin oikean laidan merkit oikein. Meni kai sekaisin kaikesta siitä hyörinästä, mikä oikeassa maaillmassa tapahtuu.

Niin, minulla vain ei ole sitä flyygeliä, jota pimputtelisin pitkillä flyygelistin sormillani (pidennetty ja kavennettu malli pianistin sormista) hajamielisesti haaveillen samalla tavallisesta elämästä metsänvartijan tönössä kiihkeän karjakon villinä karjuna.

Paluu todellisuuteen tapahtuu, kun kissa tömähtää makuuhuoneessa lattialle ja naukaisee oksetusäänellään. Kiikutan lehteä alustaksi, mutta myöhästyn. Kissa väistyy suihkuhuoneeseen. Käyn sitten siellä sanomassa, että ei mitään hätää ja sattuuhan sitä paremmillekin kissoille. Vaikka eipä paljon parempia löydy - ainakaan tähän hätään. Kissa on ilmiselvän helpottunut ja naukaisee merkiksi, että jopas helpotti ja kohta voisivat muikutkin kelvata. Ja hetken kuluttua kelpaavatkin. Kissarapula on ohi.

Ruuanlaittokin on vain hetken mikronhurina ja pitsa on kuuma syötäväksi. Kohta voisi jo teeveenkin avata ja päästää retrettiin ääniä ulkomaailmasta. Miltään rintamalta ei mitään hyvää, olettaisin.
Kuten isälläni oli tapana soittaessaan minulle, kysyä: "Mitäs hyvää sinne teille kuuluu?", painottaen sanaa `hyvää`. Isä ei pitänyt pitkistä jaarituspuheluista ja hyvät uutiset oli nopeasti kerrottu tyyliin "mitäpäs tässä sen kummempaa". Isälle eivät tulleet puhelut kalliiksi. Paitsi jos päästi äidin luurin varteen.

Onneksi ei tuo kirjoitin sitten hajonnutkaan. Mietin jo, että pitääkö tässä ihan kaupunkipaikkaan lähteä ennen kesää, keskellä talvea. Se olisi ollut hirveää, sillä kaduilla tuulee!