Luin öylönillalla mm:n blogista, kuinka hänen lapsenlapsensa oli ollut partioleirillä, jota taisi haitata koti-ikävä.  Siitä pätkähtikin mieleeni oma muisto.  Aloitin jopa kommentinkin, josta uhkasi kuitenkin tulla liian pitkä.  Joten kirjoitan sen nyt, näin paremmalla ajalla.

Siispä:

Elettiinpä sitä ennenkin, siihen aikaan taidettiin tunnustaa vuosilukua 1953.  Kesät olivat ainakin yhtä vihreät kuin nykyisinkin, vaikka sen aikaiset dokumenttifilmit muuta yrittävät todistaa.  Sodasta oli selvitty, sotakorvauksetkin lienee melkein maksettu, Suomi itsenäinen ja partioaate voimissaan.

Niinpä minäkin liityin partioon, kun siellä olivat jo monet kaverit tekemässä jänniä juttuja:  paalu- ja merimiessolmuja, etäisyyden arviointia ja erätaitojen alkeita.  Tosin taisin oppia enemmän erätaitoja, joskin enempi teoriassa, Yrjo Kokon kirjasta Sudenhampainen Kaulanauha.  Arvelin muuttavani Lapin perukoille heti kohta kasvettuani aikuiseksi, ehkä jopa aikaisemminkin.  Kunhan saisin selville, paljonko maksaa linjapiililippu Utsjoelle.  Inkkari- ja turkismetsästyskirjatkin olivat ihan jänniä, mutta kaukana maailmalla ja meren takana voisi tulla ikävä kotiin.  Eikä sieltä niin vain takaisin tultaisi.  Eikä varsinkaan kukaan hakisi.

Eipä sitä aluksi oltu edes oikeita partiolaisia, kolkkapoikia vaan.  Mutta Kärppävartioon kuuluttiin.  Aluksi meitä oli viisi:  Vartion johtaja, joka oli jo oppikoulun viidennellä, siis käytännössä aikuinen ja suuresti kunnioitettu persoona.  Kunnes näin hänen juoksevan välitunnilla koulun taakse ulkohuusiin tupakalle, jonka jälkeen pidin häntä hyvin pahantapaisena persoonana, joka ei ollut noudattanut partiovalaansa, vaan pettänyt melkein isänmaansakin.

Eikä hän enää kauan johtajanamme viihtynytkään, vaan taisi syksyllä mennä ammattikouluun ja rappiolle.  Niin ainakin mielessäni kuvittelin ja hekotin ähäkuttia:  mitäs meni huusiin kessua polttamaan ja kiroilemaan!

Meitä jäi vartiokokouksia pitämään neljä samanikäistä.  Jyrki oli meitä muita sen verran etevämpi, että sai ruveta johtajaksi, minusta tuli varajohtaja ja Jaskasta ja Markusta rivijäseniä, kun ei kaikista voinut johtajia tehdä.  Hei, mihinkäs se Mauri meinasi hukkua.  Hän oli sentään meistä isoin, tai ainakin painavin.  Joo, taisi olla alitajuinen torjunta.  Se kun voitti minut kerran partiolaisten kilpahiihdossa.  Muulloin se hävisi, mutta silloin sattui olemaan raskas vesikeli, ja vahvana kaverina se lykki voittoon - tosin ilman minkäänlaista tyyliä tai etunojaa.  Vieläkin semmoinen korventaa, niin kärppävartiolainen kuin olikin.

Joka kokouksen alussa lauloimme Jyrkin johdolla "Kuningas kulkureiden, salojen maanteiden, valtias, missä kuljenkaan. Reippaalla riennän miellä, kulkurin kultatiellä, korpehen missä elää saan. Vihree sammal siellä verhoo maan, järvet väikkyy sinilaineissaan ne läikkyy.  Veljen kun kohtaan siellä, kulkijan kultatiellä, lämmin on koura koruton."

Viikottain kokoonnuimme sen talven ajan uuden pappilan kellariloukkoon. Olimme jostain haalineet paksun puupölkyn, josta oli tarkoitus tehdä iso aarrearkun tapainen tuotos.  Pitkin talvea sahasimme sitä pienipiikkisellä sahallamme pitkittäin halki.  Työ oli onnettoman hidasta ja olikin lähinnä tekosyy kokoontumisille.  Taisi se koulutuspuolikin siinä unohtua.  Eikä se ollut samanikäisen Jyrkin syytä.  Siitä sentään tuli isona suuren valtionlaitoksen pääjohtaja.  Luulenkin, että sen saama tuhti kokemus vartiomme johtajana pohjusti hänen hienon uransa.

Seuraavana kesän tuli sitten se Suuri Seikkailu!  Lähdimme partioleirille.  Me kolkkapojatkin pääsimme vähän isompien mukaan.  Ehkä olimme vannoneet jo partiovalankin:  Ole valmis - aina valmiina, ja litaniat heikkojen auttamisesta ja mummojen kävelyttämisestä katujen yli, vaikka meillä päin oli vain pölyisiä maanteitä, joiden yli niinkin vanhat kuin nelikymppiset osasivat mennä ihan itse ja olivat kovin äreitä, jos niille tarjosi käsikynkkää, kuten ohjekirjassa neuvottiin.

Polkupyörillä sinne leiripaikalle poljettiin, pitkin mäkistä nelostietä mentiin.  Lahenvuorenmäkeä työnnettiin pyöriä varmaan puoli päivää ihan lääpällään, kun se ylämäki vain jatkui ja jatkui.  Onneksi sen jälkeen tuli hulppeaa alamäkeä ja mukavaa tasaista aina Saakoskelle saakka, jolloin käännyttiin vasemmalle sivutielle.  Ja siinä oli heti semmoinen lyhyt, mutta älyttömän jyrkkä kinkama, jonka päälle otti tosi koville.  Taisi olla Juha siinä edelläni, joka oli niin pieni kooltaan, että hyvä kun pyöränsä sarviin ulottui.  Autoin miestä mäessä, sillä kaveria ei jätetä.  Yhteiset voimamme yhdistäen pääsimme kinkaman päälle ja jopa perille leiripaikalle Päijänteen rantaan.

Teltat pystytettiin isompien neuvojen mukaan ja avustuksella.  Leirioloihin totuteltiin ja kuunneltiin esitelmiä erämaan olosuhteista ja sen vaatimista taidoista.  Teetä keitettiin nuotiolla ja jotain ruokaakin syötiin.

Iltakin saapui ennen aikojaan ja tuli iltahuudon aika.  Telttoihin pitkälleen ja unen odotukseen.  Ei se nukkumatti tietenkään vilkkaan päivän jälkeen heti tullut.  Lienee jäänyt siihen kinkamaan jäätelönpalaa syömään.

Ilta laski hämärään, teltoissa kihisi kuhina, tukahdettua pyrskintää, varovaista tyrskintää.  Sytytyslanka paloi jo.

Itselläni oli jo silloin herkkä nenä vallitsevalle ilmapiirille.  Leirin näennäisessä hiljaisuudessa muhi viaton kapina, mutta sen vastavoimana murahteli kuulumattomissa jotain paljon vaarallisempaa.

Meidänkin teltassamme muhivat nauru ja hauskat jutut.  Varoitin kumminkin porukkaa korvat hörössä:  ollaanpa vähän aikaa hiljaa ja kuunnellaan, mitä tapahtuu.

Ja juuri vähän ennen kuin telttojen narut olisivat poksahdelleet irti sisäisistä painiotteluista ja muista venkoiluista, kajahti kuin ukko ylijumalan karjaisu:  KAIKKI PARTIOLAISET ULOS TELTOISTA !

Äsken niin kuumina käyneet verevät nuoret, suonensa täynnä jäähilettä, kömpivät teltoistaan pettävin polvin valmiina ammuttaviksi siinä paikassa.  Leirin pääjohtaja oli sentään vanha mies, sodankin käynyt ja surmannut ties kuinka monta vihollista.  Ja nyt me olimme vihollisia.  Huhujen mukaan seuraavana päivänä piti kaikkien saada ampua pilkkaan ilmakiväärillä.  Itseäni jännitti jo sekin, että miten kovaa semmoinen potkaisee ammutaessa.  Kai semmoisella muutaman natiaisen saa hengiltä.

Herra partiopääjohtaja oli hyvin vihainen ja määräsi kaikki välittömästi metsään yömarssille.  Eikä taivaan peittävä synkkä ja pimeän valtaama kuusikko näyttänyt yhtään houkuttelevalta.  Synkkänä tuijotti vain suoraan sielun perukoihin. 

Me kärppävartiolaisetkin olimme jo valmiit uhraamaan itsemme ainakin kodin ja isänmaan puolesta, siitä uskonnosta emme liene olleet aivan varmoja.

Viime hetkessä pilvistä jyrisi ääni (olihan jo kovin hämärää):  Kärppävartio on vapautettu annetusta tehtävästä, sillä he noudattivat käskettyä hiljaisuutta ja yörauhaa!

Hipsimme hiljaa, sädekehät päittemme päällä, takaisin telttaan.  Emme uskaltaneet edes kuiskata riemuamme, ettei vaan onni kääntyisi päälaelleen.

Puoliunessa kuulimme pientä kahinaa muun porukan pujahtaessa metsäntutkimusretkeltään äänettöminä takaisin telttoihinsa.

Aamulla ei paljon puhuttu.  Muutama näytti paljaisiin jalkoihinsa tulleita naarmuja ja jopa haavoja.  Olivat hiljaisesti vähän leuhkan oloisia.  Kuin isämme, ne sotainvalidit.  Että paska reissu, mutta tulipahan käytyä.

Me kärppävartiolaiset tunsimme itsemme mammanpojiksi.  Ei minua siitä hyssyttelystä kiitetty.  Tosin ei turpaankaan lyöty.

                                             ****

Leirielämä jatkui ja ihan leppoisissa merkeissä.  Tosin en päässyt ampumaan sillä ilmakolla, kun patit loppuivat kesken.  Vähän harmitti, kun se kumminkin näytti aika vaarattomalta, naksahti terävästi, mutta ei potkaissut olkapäähän.

Mutta uitiin, kilpailtiin, painittiin, ongittiin ahvenia, joista keitettiin kalakeittoa, paistettiin lettuja, pidettin iltanuotiota, laulettiin, eikä kenenkään tarvinnut metsässä enää paljain jaloin juosta.  Oli tavattoman mukavaa ja partiohenkistä.

Keskiviikkona tulivat vanhemmat lapsiaan katsomaan.  Että oliko heistä tullut miehiä vai mitä?  Kaikki esitimme tietysti tosi partiolaisia, luonnon kanssa ja sen ehdoilla pärjääviä nuoria miehiä.

Omat vanhempani olivat myös tulleet Ranault 4 Rcv:llään esikoistaan katsomaan.  Olivat ilmeisen tyytyväisen oloisia vähitellen itsenäistymisen alussa olevaan poikaseensa lähtien lopulta siirtymään autolleen taakseen huiskutellen.

Mutta minuun iski hätä:  Kotona pikkuinen velipoika - se kiusankappale, miten se pärjää ilman isoveljeä.  Ja Lex- koira, se varmaan ikävöi jo kovasti.  Onhan jo mennyt monta päivää, ettei olla nähty.  Mitä minä muuten täällä teen, en edes ilmakiväärillä saanut ampua.  Kalaakin tulee paremmin omasta rannasta.  Eikä kotona ole synkkiä kuusikoita, jonne voi joutua väkisin, jos suunsa aukaisee.

Kipitin kauheaa kyytiä ylämäkeen isän ja äidin perään.  Sen verran pysähdyin, että sain sanottua leirin päällikköjumalalle, että minä lähden nyt kotiin!

Isä ja äiti eivät tuntuneet ihmettelevän yhtään.  Eikä asiasta keskusteltu sen enempää.

Poika oli ratkaisunsa tehnyt!

Vaikka joku olisi mammanpojaksikin voinut mainita.

Sen kiistän jyrkästi.

Tuli vain kesken kaiken mahdoton koti-ikävä!