vaikka radio ei ole auki, ei ole siivousta aloitettu, ei kuusta katsottu, ei lahjoja ostettu. Enkä edes kalenteria katsonut enkä kortteja lähetellyt tai kävelykatumusiikkia kuunnellut.  Mutta blogeja olen lukenut ja sieltä ilmenee vääjäämättä joulun hiipivän kohti yllättäen laiskiaisolennon kuin lumi eteläsuomalaisen autoilijan.
Voisin tietysti ruveta elämäntapaintiaaniksi, jollaiset eivät tietääkseni tiipiissään joulua vietä eivätkä kuusen ympärillä toteemijuhlia vietä.  Voisin yrittää muslimiksi ja etsiä oman Suunto-kompassini, joka ei kuitenkaan Mekan suuntaan näytä, vaan sinne magneettiselle pohjoisnavalle, jonka naapurissa asuu - pahus vieköön - pukki itse esikuntineen.  Onhan näitä kotimaisiakin uskonsuuntia, jotka eivät lahjoja jakele - vastaanottavat kyllä ihan mielellään.  Tai voisi yksinkertaisesti vedota vanhuuden höppänyyteen ja olla unohtavinaan.

Lahjoista viis, suuntaan tai toiseen.  No sinne pieniin päin on pakko muistaa, itsellä on jo kaikki ja paljon ylikin.  Vaikka lauantaina jo yhden jouluaterian söinkin kinkkuineen ja muine herkkuineen ja hetken maha täysinäisenä tuntui, että tämähän riitti, niin nyt taas himottaa:  kinkkua, savustettua lohta, muikun mätiä, rosollia, maksa- lanttu- porkkanalaatikkoa, silliä, karjalanpaistia, imelälaatikkoa, uunipuuroa...  Tuota kaikkea silmillä syöden suuta enemmän ainoastaan sitä harmitellen, ettei maha sittenkään sitä kaikkea kerralla vedä.  Nousta aamuvarhaisella kahvinkeittoon ja syömään paksulla kinkkusiivulla päällystettyä joululimpun siivua samalla ihaillen kauniisti valaistua kuusta, joka on siitä omalta tontilta napattu.

Pakkohan se on ruveta pikku hiljaa toimimaan, että tuohon nirvanaan pääsisi.  Montako päivää olikaan jouluun?  Kun ei ole sitä joulukalenteria.