Melkein säikähdin aamulla, kun näin jonkun kuvan pikaluistelija Poutalasta tuulettamassa.  Onneksi kuva oli ennen aikojaan otettu, eli ennen luistelua, jonka P. sitten sähläsi omaa ylimielisyyttään horjahtelemalla molemmissa kaarteissa kuin vasta kortin saanut, nastaton autoilija. 

Pitäisihän luistelijan muistaa, että jää on liukas elementti.  Liikaa ei passaa innostua eikä ruveta säveltämään kesken matkan omia kuvioita.  Kuvioluistelijat ovat erikseen.  Ja heidänkin nätit pyllynsä hivelevät turhan herkästi jään pintaa.

Ovat suomalaiset taas enempi sellaisia rusettiluistelijoita.  Yksikin pyssy selässä hiihtänyt ihmetteli sitä, kun suksi ei luistanutkaan enää kisoissa.  Ja ampuikin reilusti ohi taulusta kuin miehet.  Ja toiset naiset ampuivat läpiä pahvitauluun niin, että rapse vain kävi.

Arveli sitten, että toisten niin sanottu korkean paikan leiri oli osunut kohdilleen.  Siinä samalla sitten vinkattiin silmää puolin jos toisinkin, että tiedetään, tiedetään.  Eihän sentään suomalaiset - melkein koskaan.  Mitä nyt jossain lahden pohjukassa kerran valmentaja ja joku hiihtojohtaja sanoi, että otas tuo päänsärkyä peittämään.

Selostajat ovat myös erinomaisia kansan mielialan nostattajia.  Koko ajan he jaksavat muistuttaa, että menee se muillakin huonosti.  Norjalaiset ovat huonoja ja samoin saksalaiset ihan surkeita.  Suomalaiset ovat oikeasti niitä parhaimpia, mutta kuumetta vain pitää ja muuta huonoa oloa ja vetämättömyyttä. 

Mutta kisathan ovat vasta alussa ja parhaat naisemme ja miehemme vasta virittävät sisupanostaan.  Jos nyt sattuisi se ihme, että joku toisi mitalin muassaan, niin kaikki olisi sitten taas unohdettu.  Paitsi se yksi mitali - jonka värillä ei ole väliä - sillä olemmehan viimeisen päälle sisulatauksella ja korkeimman suojeluksella varustettu urheilijakansa, joka loppujen lopuksi selitellään moraaliseksi voittajaksi. 

Oli sijaluku sitten mikä tahansa!  Se on sitä Talvisodan henkeä.