Katsoin tiukoin ilmein jalkapalloa, mutta siitä toiste.  Ostin nimittäin tänään elämäni parhaan parranajokoneen.  Maksoi peräti 140 euroa, kun sain vähän vakiasiakkaan alennusta.

Entisen koneen sain eläkeläislahjaksi firmasta monen muun tuotteen ohella.  Silloin, neljä ja puoli vuotta sitten, sainkin niin paljon lähtiäislahjoja, että lähes hävetti, mutta kestin sen miehen lailla.

Mutta nyt se partakone oli tullut määränsä päähän:  poskia sai hinkata siinä määrin, että melkein nahka lähti ennen sänkeä, hiusrajaaja ei purrut edes viiksikarvoihin,  puhunmattakaan ylipitkistä kulmakarvoista tai muista gorillakasvustoista.

Menin siis paikalliseen kauppaan, jossa olen uskollisesti asioinut vuosikymmenet, vaikka kaupungista olisin halvemmallakin saanut.  Mutta mukava puhekontakti on paria euroa tärkeämpi asia, ja tämä nuorempi kauppias alkaa jo osata sen herjanheittämisen taidon, jonka hänen isänsä osaa jo vanhastaan.

Kysyin häneltä, että kestääkö tämä kone loppuelämäni.  Hän vastasi, ettei missääm nimessä.  Totesin, etä vastaus oli ainoa oikea, vaikkakin saattoi olla väärä.  Rehellisyys on joskus väärä valinta, vaikka sen nimeen niin kovasti vannotaaankin.

Kuitenkin kaikiteinkin, ostin sen elämäni kalleimman turpahöylän.  Kotona luin tietysti ensimmäiseksi käyttöohjeet.  Niissä tähdennettiin ensimmäiseksi sitä, että "laitetta ei ole tarkoitetu lasten tai sellaisten henkilöiden käyttöön, joiden fyysinen tai henkinen toimintakyky on rajoittunut tai joilla ei ole kokemusta tai tietoa laitteen käytöstä, jne..."

Onneksi ei tarvinnut esittää kauppiaalle lääkärin todistusta, sillä aseluvan lisäksi kohta pitää esittää myös partakoneen hallintalupa.  Ajoin sentään ensimmäiset partahaiveneni jo alle viidentoista vanhana isäni partahöylällä ilman sutia ja saippuaa, ihan raakana silleen.

On se vaan hieno kone: kehrää kuin kissa, leikkaa pemeästi ihoa myöten ilman punaisia näpsyköitä.

Sopii silittää, en yritäkään purra.  Päin vastoin.