Kyllä tuli taas tänään urheiltua ihan mahottomasti. Onneksi on noita kanavia niin monta, ettei tarvitse töllöttää mitään turhaa vaan nappia painamalla saa uuden kanavan ja uuden lajin. Kun katson mäkihyppyä, voin muistella omia aktiiviaikojani. Tukka hulmuten loikattiin kirkon mäen hyppyristä järvisillä ilman sauvoja valehtelematta melkein kymmenen metriä. Tyyli ja metrinmitta olivat niitä 50-lukulaisia eli ajalta jolloin Tauno Luirolla oli vielä mäkihypyn ME-pituus, 139 metriä. Mutta sillä olikin jaloissaan oikeat mäkisukset. Meillä siellä kirkon mäessä yli kymmenen metrin hypyissä tehtiin suksista päreitä ja piti odottaa seuraavaan jouluun uusia järvisiä, peltosia tai lampisia. Sitten tulivat ne sälesukset, jotka olivat turhan kevyet mäessä hyppäämiseen.
Tuli telkkarista ampumahiihtoakin. Ihan tuttu laji sekin. Ovat nuo aseet vain kovasti pienentyneet ja keventyneet viime vuosina. Silloin dinosaurusten aikaan armeijassa minutkin määrättiin kerran ampumahiihtokilpailuihin, aseena se vanha kunnon pystykorva. Kun sen heitti hihnasta olalle, niin perä hakkasi hiihtäessä pohkeita ja tähtäin teki reikää takaraivoon. Hiihdin kyllä siinä kilpailussa melkein henkeni hädässä, kun eläydyin siihen, että vihulainen oli juuri saamaisillaan kiinni. Piti jäädä välillä ampumaan niitä, etteivät ihan silmille tule. Omat silmät olivat hiestä hämärät, läähätys pahimmillaan ja kiire jatkamaan pakoa.
Tuloksena oli nolla osumaa. Että en alkuunkaan pärjännyt, mutta hengissä selvisin. Josta olin kovin iloinen. Ja siitäkin, etteivät enää määränneet isompiin kilpailuihin.
'
Lentopalloakin seurasin. Se on kanssa semmoinen hermoherkkä laji: välillä kaikki onnistuu, sitten taas pallo onkin äkkiä liian pyöreä.  Pelasin itsekin takavuosina yhdessä huru-ukkojen ryhmässä ihan sarjatasolla. Se taso oli kylläkin alin mahdollinen, mutta silti - oltiin ihan rekisteröityneitä pelaajia ja kaikkea. Tehtiin ottelumatkoja lähipitäjiin ja jopa kaupunkipaikkaankin. Oltiin ihan kuin oikeita joukkueurheilijoita. Tosin hävittiin joka ainut ottelu kolme nolla, kun tosissaan pelasi vaan yksi opettaja.
Taisi olla ainoa, joka osasi pelata. Silti mentiin koko joukkue luomaan yhteishenkeä pelien jälkeen paikalliseen. Se kaksi isoa tuoppia lohdutti kummasti. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisi voitettu edes yksi peli.

Meillä kaikilla huippumiehillä riittää näitä vanhanakin elähdyttäviä urheilumuistoja. Mutta ei passaa kumminkaan koko yötä muistella, ettei sitten aamulla ole vallan kramppien vallassa.

Kun vanhakin huippu on niille niin kovin altis.