Kävihän isä lyhyillä lomillaan sieltä metsäkoulusta, mutta paljon elimme äidin kanssa kirjeiden varassa.  Ne olivatkin mukavia kirjeitä, isä sanoi äidistä, että Isomuikkunen, ja minä olin pikkumuikkunen.  Varmaan sopiva nimitys, kun olimme molemmat ihan laihoja.  Mistäpä sitä läskiä edes malliksi siihen maailman aikaan, vaikka Vilssonin pinnasta puhuivatkin.  Se oli semmoista Amerikan laardia, eli läskiä, jota tuli hätäapuna valtameren takaa. Äidin kotiin, sinne Sippolaan, tuli joskus Ameriikan pakettikin, jonka avaamista olin kerran itsekin todistamassa.  Kaikki kerräntyivät ympärille katsomaan, kun pappa eli Sippolan isä näpräili paketin narusolmuja auki.  Se operaatio kesti kaikista sietämättömän kauan, kun sitä narua ei voinut katkoa vaan ne piti nenä tuhisten rassata auki.  En muista, mitä sieltä paketista paljastui, mutta sain ainakin marmelaadia maistiaisiksi. Paketti oli tullut Ameriikan sukulaiselta.  Pappa oli lähtöisin jostain Pohjanmaalta. Vaikka en ole ihan varma.  Kaikenlaista muutakin on puhuttu niin, ettei ole pienen pojan korviin kunnolla kantautunut.  Semmoistakin, että pappa olisi ollut "tummien" sukua ja katkaissut sukusuhteensa ja ruvennut elämään valkolaisten elämää.  Oli maalarimestari ja kaikkea.  Kun ne papan pojatkin olivat kovin tummatukkaisia ja varsinkin se konserttiviulisti.  Sen hienosti aaltoileva tukka olikin ihan sinisen musta ja se oli kovasti naisten mieleen.

Sieltä Sippolasta mustilaiset saivat äkkilähdön, jos kärryineen yrittivät pihaan tulla. Mutta Eeti, se Sulkusillan uusi isäntä, oli toista maata.  Jos heimolaiset tulivat vaikka talvella rekineen, niin Eeti sanoi, että hakekaa tuolta ladosta.  Huojuvin kuormin he pois lähtivätkin.  Mutta se Eeti oli leikkiverinen mies, eikä tosikko.  Kesti naureskellen tietämätöntä kaupunkilaispoikaakin, paitsi silloin siinä potkajutussa.

Oli se Eeti ottanut yhden evakonkin saunakamariin kesäksi asumaan.  Yksin se tuli ja tietysti uteliaana menin puhetta pitämään, vaikka hiljainen poika olinkin.  Mutta en ymmärtänyt sen puheesta paljon mitään, vaikka se oikealta puheelta kuulostikin.  Mutta kiukkuinen se kumminkin oli.  Kohta alkoi tuntua siltä, että se muori suorastaan vahti minua:  räpätys kuului milloin mistäkin, enkä saanut sen siunaaman rauhaa. Arvelin sen olevan aito noita-akka, joten kerran kiroa päräytin sille.  Se oli eka kerta, kun päästin sellaisen sanan suustani.  Toisen kerran käytin sitä rumaa sanaa  parin vuoden päästä, kun tädin mies kiusasi aina, kun siellä kävimme.  Taisin olla jo silloin vähän äkkiottoinen.

Piti niistä isän kirjeistä vielä kertoa.  Äiti luki niitä ääneen iltaisin, kun olimme jo levolla siinä pienessä kamarissa, jossa vanhaisäntä oli korissut viimeisen henkäyksensä.  Minäkin olin siinä jonossa, kun käytiin katsomassa viimeinen tervehdys vainajalle ja tunnelma oli hartaan hiljainen kuin sunnuntaina kirkonmenojen aikaan.  Ei kukaan edes nyyhkinyt, kun semmoinen ei ollut tapana.  No, äiti luki kirjettä niistä muikkusista ja kaikesta.  Kesken kaiken minulla meni roska silmään niin, että poskelle vierähti suolainen tippa.  Äiti taisi siitä vähän ilostua, vaikka väitinkin, että se roska oli syypää.

Muutenkin äitillä oli taipumuksia.  Se luki monta kertaa ääneen satua, jossa pikkutyttöä oli käsketty pysymään kotona.  Sitten se oli kumminkin avannut ikkunan hakasen ja mennyt käymään ulkona.  Kun se tuli takaisin ja aikoi tulla lämpimään pakkasesta, niin ikkuna olikin paiskautunut kiinni.  Vaikka kuinka se koputti pimeään ikkunaan, niin ei kukaan kuullut.  Ja niin sinne hankeen se onneton paleltui.  Joka kerta minä purskahdin itkuun, koska se oli niin huolimatonta huolenpitoa pienestä ja kaiken kaikkiaan ihan väärin.  Mutta äitiä taisi vähän hymyilyttää.  Arveli varmaan, ettei poika ainakaan mihinkään karkaa semmoisen tarinan jälkeen.  Ainakaan, jos sen monta kertaa lukee, niin tajuaapahan elämän tosiasioita.  Että aina on itsestä huolehdittava, kun äiti voi olla vaikka marjassa tai jossain.

Lähdin siltikin aina  välillä omille retkilleni, mutta aina oli ovi auki takaisin, eikä tarvinnut ikkunaan koputtaa.