Pitääkö minunkin, vanhoilla päivilläni, höösäytyä johonkin ystävän päivään.  Toivotella sinne tänne ikuista ystävyyttä ja uskollisuutta niin, että leukaperät menevät lopulta paniikkiin.  Joulukortteja en ole lähettänyt enää vuosiin, päästäisviestejä en ikinä.  Vappuna vältän julkisia paikkoja, kaikenlaiset marssit suorastaan kauhistuttavat.  Ainoastaan juhannuksena saatan sen verran pehmetä, että käydään jossain rantasaunassa kylpemässä.  Sieltäkin tullaan hyvissä ajoissa kotiin, koska toiset erakot - ne viisitoista siiliä - ovat ruokaa vailla.

Sen verran annoin ystävän päivälle periksi, että ostin eilen huoltamolta vaimolle kauniin kimpun tulppaaneja.  Oli kumminkin melkein sattuma, että ostin ne juuri yst.pveeksi.  Tuon kukkia kotiin säännöllisen epäsäännöllisesti:  kun iskee sellainen mielihalu tai näen kukkakaupan ikkunassa sellaisen kukkivan ruukkukasvin, josta arvelen olevan iloa sekä vaimolle että itselleni. Tietysti äitienpäiväruusu on päiväänsä sidottu ostos ja kiitollisuuden osoitus ja sekin aina ruukkukasvina.  Leikkokukat on vähän kuin vieraissa kävisi:  hetken hurma ja pian nuokkuvat varret.

Sain sentään tänään yhden mukavan puhelun.  Putkimies soitti.  Oli pitänyt tammikuun ajan valkeata nenää ja vasta nyt, helmikuun ollessa jo kallistumassa yli puoliskonsa, maisteli Napoleonia, oli lukenut blogiani ja päätti sitten ilahduttaa minua jutuillaan.  Se kun on mainio suustaan ja eikun paranee, kun saa vähän konjamiinia yläpäähän.  Olisi minullakin ollut samaa ainetta varastossa, tosin ei ihan niin laadukasta, mutta kumminkin.  En kuitenkaan sellaiseen seikkailuun innostunut, kun selkä reistaili ja muutenkin olo tuntui ikälopulta.

Sen verran kuitenkin virkistyin putkimiehen soitosta, että sain tämän vuodatuksen aikaan.  Kaikesta huolimatta on mukavaa, että joku soittaa ja joku kommentissa toivottaa hyvää ystävänpäivää.

Ikää karttuu, mutta on pakko huolehtia edes siitä, ettei sen myötä vain pehmene liikaa.  Mitähän ne amerikkalaiset vielä keksivät:  päänsilityspäivät?