Ei nyt kuitenkaan kirkollisessa mielessä. Tuli vain mieleen ne koulunajan ja rippikoulun ulkolukuläksyt, jotka olivat maailman kauheimpia juttuja. Että piti osata sanasta sanaan joku loru, runo, litania tai virsi. Eikä omiaan saanut pilkun vertaa laittaa sekaan vaan jollottaa juttu silmät päässä seisoen, niinkuin parhaimmat ulkolukijat tekivät. Että minä kadehdin heitä ja pidin heitä hyvinkin viisaina. Saivat lukuaineista kymppejä ja todistusten keskiarvot toivat stipendejä ja kaikkea maallista mammonaa.
Ja minä en oppinut kahta lausetta ulkoa. Piti aina pistää sekaan omiaan. Tai mennä ihan känkkäränkäksi ja katseeltaan samanlaiseksi kuin ne maan mainiot ulkolukurobotit.
Mutta vapaa-aineissa pääsin loistamaan. Jutut olivat hauskoja ja näppäriä ja sopivan lyhyitä niin, että pysyivät hallinnassa ja tunnelmassa. Muistan jopa yhden tunnelma-aineen, josta sain täyden kympin. Otsikoksi oli annettu "Ja varjot lankesivat yli tien". Niinhän ne varjot sitten rytmittivät kapean metsätien kulkijaa vanhan vilahtelevan filmin tavoin.
Vielä muutama vuosi sitten kuvittelin olleeni oikeasti hyvä ainekirjoittaja, kunnes vanha opettajani, Ritva Ahonen Jyväskylän Kunnallisen Keskikoulun ajoilta lähetti minulle kopion kurjalla käsialallani kirjoittamastani tekeleestä. Sisältö oli käsialaakin kurjempi. Luulin sentään osanneeni silloin jotain. Sitä samaa kai luulen nykyisyydestä. Luenpa nämä jutut uudelleen viidenkymmenen vuoden kuluttua - ja häpeän taas kuollakseni.
Onneksi olen silloin jo häpeän ulottumattomissa. Sen takia aikamme täällä maan pinnalla on rajallinen - ettei tarvitse potea ikuista häpeää tekemisistään. Ja varsinkaan tekemättä jättämisistään.

Piti kirjoittaa sunnuntaisesta novellikkokokouksesta. Tässä vain kävi samalla tavalla kuin koulun ainetunneilla kauan sitten: tarina vei minua, enkä minä tarinaa!