Ostin muikkupata-ainekset jo perjantaina, mutta menevä ei ruokaa syö - paitsi kylässä sitä enemmän.  Siis ei ruokaa tee.  Sunnuntaina olisi ollut aikaa, mutta sipulit olivat lopussa.  Tai oikeammin olivat pehmenneet -  kuin laittajan aivot.  Niitä (sipuleita) ei siis voinut käyttää tarkoitukseensa.

Lisäksi oli ensimmäinen kesän jälkeinen kaupat-kiinni-sunnuntai, enkä älynnyt pysähtyä ABC-asemalle, josta olisi saattanut sipuleita löytää.  Niinpä otin sen riskin, että muikut saattavat jääkaapissa pilaantua, kuten ne tekevät parissa päivässä keskikesällä.  Sika säilyy pitempään.  Sehän on muutenkin kestävä ja kauan elävä laji varsinkin suomalaisessa miesyhteisössä.  Saattoihan se kaapissa suikaloitu olla emäsikaa, vaikka sen karjuksi mieltääkin.

Maanantai alkoikin sitten hyvin väsähtäneissä tunnelmissa.  Satelikin laiskottavasti.  Pitäisi lähteä sipuliasialle, pyöri päässä, mutta ei vain millään käytännön tasolla toteutunut.  Kissakin tuli ulkoa sohvalle viereen vaatimaan kunnon rapsuttelua.  Vaihdoimme siinä kuulumisia, kunnes kissa nukahti jorinoihini.  Niin yksioikoisia olivat, että itsekin nukahdin normaaliin istuma-asentooni.  Pää vain heilahteli puolelta toiselle kuin kaappikellon heiluri.  Aivotkin toimivat samaan tahtiin kuin auton vilkkuvalot: toimivat, eivät toimi, toimivat...

Nälkä hivuttautui vähitellen seuraksi:  kissalle avasin toisen muikkupaketin ja hyvin ne vielä kelpasivat.  Vaimon kanssa söimme ensi hätään tonnikalasalaatit.  Taisi siinä mennä joku ohraleipäsiivukin.

Lopulta, kuuden kämäröillä, onnistuin ne riivatun sipulit hakemaan.  Koville se ottikin.  Ja saman tein ruoanlaittoon, ennen kuin on liian myöhäistä.  Muikkua, ruskistettuja sikasiivuja, kuullotettua sipulia, merisuolaa, pippuria, sitruunapippuria ja sipaus mustaa samanmoista, voinokareita...  Kaikki kerroksittain ja kaiken ylle paistosjätteet, johon oli lisätty pari desiä lihalientä.  Ja uuniin hautumaan.

Alkoi  lähestyä jo suden hetki, kun huoneissa leijuva aromi ilmoitti sörsselin olevan maistiaiskunnossa.  Kaivoin haarukalla teelautaselle kasan höyryävää muikkusikaa.  Vaimo väitti sen olevan hyvää.

Olihan se, jos suolaisesta tykkää.  Oli tosi tuimaa!  Taisi tulla liikaa sitä merisuolaa, tai liian vahvaa lihalientä.  Tai jotain.  Tosin maistui siinä suolan lisäksi muukin aromi ja herkullisena maistuikin, joten...

                                                                 ***********

Niin, jotain tarttis tehdä.  Ainakin perunoita keittää, mieluummin suolattomia.  Ehkä pitäisi kylmässä oleva pata kuumentaa vedellä lantrattuna.  Nyt on tiistai ja nälkä taas vieraanamme.  Ja suolapommi räjähtää kohta silmille.

Olikohan niitä perunoita, vai pitäisikö lähteä kaupasta hakemaan?  Vai ronkimmeko suoraan padasta ruisleivän päälle ja lipitämme lopun päivää vettä janoomme suonien huutaessa verenpaineisina.

Elämä on täynnä arkipäivän vaaroja!  Elämme riskirajoilla, mutta onhan ihmisen syötävä.  Kerron sitten loppuviikosta, että miten kävi sen suolapommin kanssa.

Tai vaihtoehtoisesti lähiomainen kertoo...