Paikallisessa lehdessä oli etusivun juttu siitä, että satamasta saa taas kuumaa lihaa.  Edellisestä oli kulunutkin jo vuosi, joten teki kovasti mielikin.

Eilen maltoin vielä himoni enkä mennyt.  Oli sen verran kuumakin, että kehoani hallitsi yleinen haluttomuus ja velttous.  Tiedätte varmaan tunteen pahemmin selittelemättäkin.  Kun ei vain ota lähteäkseen.

Mutta tänä aamuna havahduin epäilyyn, että niinköhän liha olisi jäähtynyt tai kerrassaan loppunut.  Joinakin kesinä on käynyt niinkin ja on pitänyt olla ilman tai tyytyä korvikkeeseen.  Keräsin vaimon kesäleningin sisälle ja sitten mentiin.  Ajoin ovelaa, kapeaa ja mutkaista kiertotietä, ettei tarvinnut ylittää ylivilkasta ysitietä ja samalla pääsin lähestymään satamaa ikäänkuin takakautta, arvellen kesäteatterin liepeiltä löytyvän vielä pienen auton parkkia varten sen verran rakoa, että sivuovetkin saa vielä auki.

Vielä mitä, jalka ei olisi mahtunut edes nurmikkoa tallaamaan.  Mutta yllättäen keskustasta löytyi yksi aito parkkipaikka kuin tarjottimella eikä tarvinnut helteessä talsia kuin pari sataa metriä.  Koville otti sekin, vaikka aika ajoin vieno tuulen henkäys toi viileää viestiä Päijänteen raikkailta ulapoilta.

Ihmisiä oli kuin itikoita, ämyrit huusivat kuin vuvuzelat Johannesburgissa vai missä porissa ne kisat ovatkaan ja kauhea käry lepäsi raskaana sataman yllä.  Paistetut muikut, ranskalaiset, grillimakkarat, lörtsyt ja lukuisat mausteet olivat tehdä yhden mustaturkkisen lassien remminä päässä hulluksi kaikkine hajujälkineen.   Mutta ei minua, minun mieleni paloi niiden kuumien lihojen lähelle. 

Käsi kädessä pujottelimme vaimon kanssa ihmisjoukon välitse palvisaunalle.  Ja siellähän niitä kinkkuja lepäsikin kuumina ja mustan pulleina saunan seinustalla ainakin kymmenen.  Jonokaan ei ollut liian pitkä kärsimättömälle miehelle.  Edelläni ollut nainen halusi vain pienen palan.  Lihamies vilkaisi häntä alta kulmain sanoen, ettei niin kuumasta lihasta voi ihan snadisti nauttia vaan vain suulla suuremmalla.  Nainen nyyhkäisi häpeissään ja sanoi että anteeksi, hän oli ulkopaikkakuntalainen eikä tiennyt.

Itse en saanut sanotuksi, vaan näytin vaaksan mittaa,  johon lihamies totesi, että siinäpä olikin miehen mitta!  Vastasin käheästi, ettei tässä ihan pokasia olla.  Vaimo vieressäni puristi merkitsevästi, mutta ei liian lujaa kädestäni, jonka irrotin hetkeksi maksusuoritusta varten.

Liha piilossa kiertellimme vielä hetken paikan tunnelman vallatessa mielemme.  Hetken tuntui aivan kuin olisimme Katmandun markkinoilla:  turisteja ja paikallisia joka maja ja kuja täynnä, myyjät hikisinä kuumissa teltoissaan huutelemassa ihmisille tuotteitaan, pölyn ja eksoottisten mausteiden tulinen katku sieraimissa, hetkittäinen raikas tuulahdus, joka vain korosti päätä sekoittavaa hellettä, askel alkoi käydä epävarmaksi, ambulanssi pujotteli ihmisten välitse poimimaan jonkun uupuneen kyytiinsä.

Itse pelastauduimme vaalean telttakankaan alle juomaan haaleaa kahvia ja syömään hillolla päällystettyä lämmntä lättyä.  Teki hyvää istua hetki kaiken tohinan keskellä ja meditoida itsensä kotimatkaa varten.

Kiireesti piti kohta lähteäkin, ettei polttavan kuuma ja jo maksettu liha ota jalkoja alleen ja häivy rasvana taivaan sineen. 

Matka autolle ylämäkeen tuntui Kilimantsaron valloituksen kaltaiselta suoritukselta.  Parkkipaikaltakin piti peruuttaa, koska toinen poistumistie oli tukittu ja ihmisiä surrasi lapsineen paikalla paarmapilven lailla.  Yksi auto takana tööttäili halutessaan  parkkipaikkaamme.  Hyvä, ettei kiihkoissaan pussannut peräämme.

Ruttaantumatta ja raiskaantumatta selvisimme  hiljaisille kotikulmillemme.  Tuntui, kuin olisimme ylittäneet Saharan ja vielä Vlimerenkin, niin vihreältä ja viileästä tuntui kotipiha.

Keittiössä ryhdyin avaamaan yhä kuumaa pakettia.  Ulkona aurinko kärvensi maailmaa kulolle, mutta sisällä sormeni alkoivat olla ihastuttavan rasvaiset ja...