Olin pariin otteeseen hetken ulkosalla. Aurinko hymyili nätisti. Se oli pelkkää teeskentelyä, sillä lävitseni puhaltava pohjatuuli oli jäädyttää sieluni. Mitä tekoa on sieluttomalla miehellä! Ei niin mitään, vastaan itse. Korkeintaan koekaniiniksi. Se on taas eettisesti arveluttavaa, vaikka tiede ja kosmetiikkateollisuus siitä saattaisikin hyötyä. En kertakaikkiaan suostu uhrautumaan ja sieluani kauneuden tai väitöskirjan alttarille luovuttamaan. Pysyköön tohtori Mengele ja samanmieliset kaukana jäätyneestä sielustani piste eikun huutomerkki vai olisiko kolme pistettä vaikuttavampi tai moderni hymiö (nyt ajatus eksyi maan kiertoradalle).

Aloitetaan sitten alusta... Tuli just mieleeni, että lapsena lauloimme koulun kuorossa posket punaisina syvästi isänmaallisia lauluja, koska olimme juuri päättyneessä sodassa saaneet hopeamitalin ja rautaa oli satanut tuhottomat (?) määrät rajan tuolle ja tälle puolen.  Yksi laulu meni näin: "Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin..."  Laulu oli kyllä säveleltään innostava, mutta yksinäni illalla mietiskelin sanoja: "Aika tyhmä se Urho, kun menee siihen toisten eteen, olisi pysynyt rivissä. Tietysti, jos ne heimolaiset oli käskeneet, että menepäs jos uskallat. Että et sinä mikään urho ole, jos et heti mene!  Ja sitten ne nauroivat katketakseen, kun se tyhmä meni ja se sitten ammuttiin seulaksi ihan samalla tavalla kuin britit ampuivat tyhmät saksalaiset Korkeajännityssarjassa.  Ja pappi sai taas kahvia juodakseen."
Oli sitten se yksi toinen laulukin, jota yksi hyvä-ääninen poika lauloi koulun kevätjuhlassa ja kovaa lauloikin: "Mun iisäin oli sotamies ja nuoori kauniskin. Joo viisitoista vuotisna hän astui riivihin..."  Se lauloi sitä monta säkeistöä, että rupesi jo kuuloa rasittamaan ja vähä ketuttamaankin. kun se lauloi ilman yhtään väärää nuottia enkä minä päässyt sillä lailla esiintymään vaikka varmasti olisin osannut yhtä hyvin. Mitä nyt sanat olisivat varmasti välillä unohtuneet ja ääni vapissut jännityksestä ja polvet lyöneet loukkua. Mutta silti...  Niin, sitä vähä ihmettelin, että olipa nuori sotilas. Eniten kuitenkin ihmettelin sen isän ikää. Että viisitoista ja jo isä.  Minä olin vähän toisella kymmenellä enkä ollut vielä tyttöä edes pussannut.

Siinä on vielä tänäänkin ihmettä kerrakseen, vaikka olen pussaamaankin päässyt. Ja heti monta kertaa!