Olen yössä aivan ypöyksin, vaimo on petillään, kissa ulkona, hiljaisuus soi korvissa.  Edes ysitieltä ei kuulu hurinaa.  Kun muutimme tähän taloon 20 vuotta sitten, niin heräsin aluksi monena yönä hiljaisuuteen.  Olin tottunut kylän keskustan kerrostalossa puoli kahden yöherätyksiin, kun paikallinen ravintola purki lastinsa vapaaseen ulkoilmaan: huutelua, möykkäystä, tappelua.  Ihmiset olivat rentoutumassa!

Sitten muutimme omakotitaloon kilometrin päähän keskustasta.  Päivisin kuului liikenteen humina silloiselta nelostieltä, mutta öisin oli aluksi korvia huumaavan hiljaista.  Siihen heräsin monta kertaa:  kuuntelemaan hiljaisuutta.  Se tuntui suorastaan säädyttömältä, eihän ihminen voi sietää kuulemattomuutta.  Hyvältä se kuitenkin tuntui.

Vuosien mittaan liikenne on moninkertaistunut, nelostiekin siirtyi Päijänteen itäpuolelle ja liikemaailma pelkäsi kaiken inhimillisen toiminnan siirtyvän sinne.

Niin, se kesä ja kärpänen.  Kesähän se kumminkin on ja se kärpänen on seurustellut kanssani tuossa näytön reunalla pesten jalkojaan ja siipiään.

Pari kertaa olen laiskasti huiskaissut ilman surmaamisen tarkoitusta.  Tähän aikaan yöstä voi kärpänenkin olla melkein kaveri.

Haluan silti olla kärpästen herra!

Ja kattia kanssa!  Jyrinä lisääntyi ja öinen liikenteen humina - ei sentään jyrinä - kuului jopa makuuhuoneeseen.  Siihenkin korva tottui, myös se toinen, eikä siihen edes unissaan reagoinut.

Mutta nyt, jostain ihmeen syystä, ysitieltä ei kuulu minkäänlaista hurinaa.  Viimeisimmässä kuulotutkimuksessa minulla oli vielä sentään nuoren miehen kuulo.

Vedettävissä on ainoastaan yksi johtopäätös, miss Marple: että taloudellinen lama on iskenyt ysitielle. Eivät rekat enää jyrryytä läpi öitä.