Syksyllä menin kolmannelle luokalle ja kateederilla oli kolmas opettaja.  Vaikutti ihan mukavalta, se Lea.  Vaikka eihän opettajia etunimellä voinut puhutella, ei edes teititellä.  Piti sanoa, että voisiko opettaja... tai sitten, että opettaja, opettaja, tuo kiusaa minua.

Siinä iässä pieni poika on ajanlaskussa vähän taitamaton.  Nyt jäin miettimään, että mille luokalle oikeastaan menin.  Kun tuon Lean suhteen muistan koululuokan kahdesta paikasta.  Ensin olin ihan siinä kodin lähellä ja sitten kuitenkin pappilan viereisessä rakennuksessa.

Siispä taisinkin mennä Korpilahdella vasta toiselle luokalle, eka luokka oli käyty puoliksi Karstulassa ja Saarijärvellä.  Taisi olla pää vähän sekaisin jo silloin, kauan sitten.  Jälleen, ikäloppuna, vuodet ovat veljiä keskenään.

Lea osasi pitää kyllä kurin, mutta oli muuten aika leppeä, eikä pienistä piitannut.  Silloin hän oli kyllä aika vihainen, kun välitunnilla huomasimme lentokoneen pudottavan lentolehtisiä ja me pojat villiinnyimme täysin.  Taisi muutama tyttökin kirmailla pitkin Päijänteen rantoja hameet korvissa metsästäen mahdollisimman paljon niitä lentolehtisä.  Niissä julistettiin tivolin tulevan piakkoin paikkakunnalle.  Se, joka keräsi eniten lehtisiä, oli sen päivän sankari.  Opettajakos oli äkäinen, kun meni seuraava oppitunti piloille. Pennutkin olivat metsästysretkestä kovin palavissaan.  Tietysti kaikki lehtiset menivät takavarikkoon niin, ettemme päässeet saaliitamme vertailemaan.  Emme tainneet kuitenkaan arestiin jäädä.  Lea tajusi sentään lasten päälle.

Tuli talvi ja hiihtokelit.  Teimme tietysti koulun pihaan pienen hyppyrin ja siihen suksilla loikkimaan näyttämään luokan tytöille taitojamme.  Tietysti mestarikin joskus lankeaa.  Niin minullakin epäonnistuneen ponnistuksen jälkeen suksien kärjet tökkäsivät lumeen, minä päistikkää mahalleni ja taju pois.  Tytöt sitten äidillisesti huolehtivat minut luokkahuoneeseen ja kuvittelin olevani vähintään isäni veroinen sotasankari.  Kertoivat sitten Leallekin, miten oli käynyt.  Lea vain vilkaisi minuun ja totesi, että siinähän se istuu, eikä sillä näytä olevan mitään hätää. Samalla minun sankaruuteni rapisi palasiksi.

Parhaat luokkakaverini olivat Markku ja Jaska.  Etenkin Jaska oli tyttöasioissa aikaansa edellä.  Markkuakin aihe kiinnosti noin periaatteessa, itse olin jokseenkin pihalla siitä, että mistä yleensäkin oli kysymys.  Kaikillahan niillä oli hame päällä ja letit päässä ja muutamat osasivat juostakin niin, että sitä ilkesi katsoa.  Pesäpallomailalla ei tainnut yksikään osua palloon.  Paitsi tietysti Pirki, mutta se olikin poikkeus.

Kuitenkin, intiimissä kaveriporukassa, Jaska sitten ryhtyi kysymään, että kenestä kukin tykkää, tarkensi vielä, että kenestä tytöstä.  Sanoi sitten itse tykkäävänsä kovasti Kirstistä, joka oli meidän kanssamme samalla luokalla.  Mikäs siinä, oli se ihan nätti ja nauravainen.  Tuli Markun vuoro, kun en heti osannut vastata noin vaikeaan kysymykseen. Markku heitti jonkun nimen eikä ollut kovin vakuuttavan tuntuinen.  Pakkohan minunkin oli pakko sitten "tunnustaa".  Kun en muuta keksinyt, niin sanoin sitten minäkin tykkääväni siitä Kirstistä. 

Jaska meni jotenkin vaikean näköiseksi, jota vähän ihmettelin. En kyllä sitten enää, kun Jaska kertoi jossain leikkimökissä pusutelleensa Kirstin kanssa.  En sitä oikein uskonut, kun kerran jollain välitunnilla se sama likka opetti minut tekemään tuohisormuksen.  Sillä kyvylläni sitten kihlasinkin monta tyttöä.  Ainakin viisi piti sormessaan minun väsäämääni tuohista. Eikä kukaan neuvonut, miten siitä eteenpäin.  Enkä kysynyt, kun oli muutakin touhua.