oli tänään ylläthys.  On tähän asti ollut hyvinkin keveää puskettavaa.  Mutta nyt olivat vanhan pässin sarvet kovilla - tai ainakin reidet.  Entisissä reisisemmoisissa oli suorastaa vapisuttava olotila sisälle tultuani.  Vähän samanlainen, kuin joskus näyttämölle mennessäni repliikkejä muistellen.  Suojalumi on yhtä kuin mieln syvyyksiin upputuneet repliikit, kovin raskaita siirtää uusien tieltä.

Mutta hyvää se vainenkin tekee moinen rasitus.  Jospa jotain sentään palautuisi niistä entisistä kivimiehen jäntereistä.  No, pitäisi kai olla jokapäiväistä lumisadetta kesät talvet, jotta jotain menneistä palaisi.

Tosin tontilla olisi lihashuotoa palauttavaa työtä kesälläkin, mutta kun se armoton laiskuus aiheuttaa sen, että vain  välttämättömin - se, että esim. autolla pääsee ajamaan pihaan.

*****

Eräänä päivänä kaupassa kuikuillessani tunsin kummaa haikeutta miettien, että mitähän iltani iloksi (tietysti vaimoni lisäksi ja ohella)?  Satuinpa siinä sattumalta sipsihyllykön vaiheille.  Eivät ne ratinat tuiki vieraita olleet ja tiesin niiden lievästi koukuttavan vaikutuksen.  Mutta sattui sen verran heikko hetki, että nappasin koriin yhden megapussin semmoista tulisesti maustettua.

Kotona maltoin odottaa iltaan asti kunnes repäisin pussin kuin Vanhassa Testamentissa tosi mies ihokkaansa.  Kahmaisin kourallisen ritisevän rapeita lastuja ja aloin rouskuttaa - toki vain nautinnollisesti yhden kerrallaan.  Tunsin välittömästi himokkaan koukun tarttuvan saaliiseen - niin monen (kahden) vuoden jälkeen.

Tarjosin muodon vuoksi Liisallekin, mutta hän ei ole koskaan tuntenut vetoa lastuihin.  Ei liene lukenut edes Juhani Ahon lastuja.  Vaikka nekin ovat hyvin herkullisia. Muodon vuoksi pari liuskaa vain.

Kissakin tepasteli makuupaikaltaan tarkistamaan rouskutuksen alkulähdetta.  Luuli kai kivenmurstauskoneen käynnistyneen.  Tarkkaili hetken, nuuhki, silmiin syttyi pilkahdus.  Sanoin, että et sinä tämmöisiä mausteiswen suolaisia syö. 

Maistaa se silti halusi, se kissa.  Musersin yhden lastun kourassani - ja kissa hyökkäsi murujen kimppuun kuin hiirilaumaa olisi tavoitellut.  Kohta se nousi jo takajaloilleen vaatimaan lisää.  Olihan tuommoinen käytös jotain tavatonta:  niin se yleensä reagoi vain pahinpaan muikun himoonsa.

Eihän se kissallekaan mikään terveysravinne ole - sen isännästä puhumattakaan.  Kissa on kuitenkin muuten hyvin terveystietoinen:  ei syö mitään makeaa, ei suklaata, ei jäätelöä, ei lakritsia, ei edes tönkkösuolattua kalaa.  Mutta nyt...

Kissan heikko kohta oli löytynyt.  Valitettavasti, kuten Mara Ahtisaarella on  tapana todeta ihmisoikeusrikkomuksista tai liukkaista lattioista.

Meillä, minulla ja kulkurilla on kolmas pussi menossa.

P.S.  Kissan homma on jossain määrin laantunut:  tyytyy jokailtaiseen yhteen tai kahteen hipsuun.  Sen sijaan lupaan, että seuraavalla kauppakäynnillä en vilkaisekaan sipsihyllylle päinkään.

Ellei sitten kissa vaatimalla vaadi, niin pitää varmaan ihan semmoinen pieni pussi...  ihan vain,ettei kissa pety.