Tykkitehtaan vieressä asuessamme kävimme Voionmaankadulla yleisessä saunassa, kun siinä mokissä ei ollut edes kylpyhuonetta - tuskin edes lämmintä vettä.  Eikä pieni poika semmoisista mitään edes ymmärtänyt.  En minä ainakaan.  Mutta siellä saunassa kävimme, isän sisko poikineen oli usein samassa poppoossa.  Se rakennus on yhä paikallaan, sellainen rapattu mystisen näköinen ja varmaan vieläkin alastomia ihmisiä piilotteleva kummitustalo. Pelkäsin vähän sen paikan märkyyttä, metallisten pesusoikkojen räminää, naisten kovaäänista puhetta.  Pelkäsin litistyväni niiden liukkaiden lihamassojen mankeliin, vuoroin oli vetoisen kylmää ja tukahduttavan kuumaa.  En myöhemminkään ole viihtynyt pitkään kovissa löylyissä.

 Siinä saunarakennuksen lähellä, jalkakäytävän reunassa, oli iso, kaksihaarainen puu.  Joka kerta oli pakko kiivetä niiden haarojen välistä.  Se puu on vieläkin paikallaan.  Olen jonkun kerran  taputellut sen runkoa ja kuiskannut, että muistatko: ollaan vanhoja kavereita.

Sitten käy niinkuin unessa, olemme yhtäkkiä Saarijärvellä.  Isä on Pieksämäellä metsäkoulussa ja me äidin kanssa sukulaisten hoivissa maatalossa, jossa on iso tupa, monta kamaria ja paljon ihmisiä. Kai olin luonnostani sopeutuja, mikä olikaan ollessa.  Isossa talossa tapahtui koko ajan asioita, sitä touhua ja menoa niin paljon, ettei piti olla silmät selässäkin. Talon kaksi melkein aikuista tytärtä suorastaan lellivät laihaa poikaa, ensimmäisen kerran tajusin ystävyyden tunteen.  Kaksi serkkupoikaani olivat myös hyviä kavereita.  Viisi ensimmäistä yksinäisyyden vuotta olivat vaihtuneet vilkkaaksi seuraelämäksi, kuten hienosti sanotaan.

Seuraavassa osassa lisää maalaisaateliston vilkkaasta seuraelämästä.