Ainakin kanttarellien metsästäjät ovat nyt onnellisia, pian he pääsevät metsiin jahtaamaan keltaista herkkua.  Sienestys on elämykseltään verrattavissa oikeaan metsästykseen.  Sama jahtaamisen jännitys ja saaliin odotus, sama pulssin nousu kun tajuaa saaliin olevan lähellä ja pam!, siinä se on, vain nopea viilto ja saalis on kaula katkaistuna korissa.  Varovaista, henkeä pidättelevää vilkuilua ympärille: löytyykö lähistöltä muita samanlaisia.  Lisää on pakko saada!

Hurjaa touhua tuo sienestäminenkin, siinä ei kanttareille, tateille tai rouskuille armoa anneta.  Monet kiittelevät tämän päiväistä isoa sadetta toivoen samaa lisää, sillä se tietää mukavia reissuja metsään ja painavia kantamuksia kotiin. 

Onneksi sain sen terassin rustattua eilen, sillä tänään olen tuskin nokkaani ulos uskaltanut pistää.  Kissakin on käynyt sisällä syömässä vaeltaen sen jälkeen levottomana huoneesta toiseen kuin leijona häkissään.  Ei ole sentään karjahdellut, mutta ulos on menevän mieli.  On sentään lämmintä.

Eilen vielä suunnittelin, että juon aamukahvin terassin pöydän ääressä samalla tuoreeseen lehteen tutustuen.  No, olisipa ollut lehtikin ylituore tuossa kelissä.  Selluloosaa siitä olisi tullut parissa minuutissa.

Ehkäpä kuitenkin on vielä aurinkoakin tiedossa - ennen lumisateita.

Mitäs se lapamato sanoikaan.