kirjoittaa Markkulanmäen mummosta, joka oli harvinaisen hyvä ihminen, mutta en kirjoitakaan tänä iltana, koska hänen muistelemisensa vaatii herkkää mieltä.  Eikä tähän aikaan sellaista löydy kuin minuutiksi.  Ja se ihminen on ansainnut kunnon kirjoituksen, vaikka en häntä tuntenut edes nimeltä, vaan kasvotuttuna kylän raitilta.  Pitää löytää oikeat sanat, ehkä sitten huomenna.

Yö on hiljainen, edes sade ei rummuta kattopeltejä.  Varhain aamulla heräsin kiihkeään tremoloon katolta, mutta vaivuin nopeasti takaisin tiedottomuuden tilaan jatkaen jotain jatkounta, jota en enää muista.

Seuraavaksi heräsin tunteeseen, että taitaapi päivä mennä ite eistään.  Sen verran sain päätä käännettyä, että kello todisti minun olevan aivan oikeassa, vaikka makuuhuoneessa oli lähes puolipimeää.  Vaimokin oli poistunut puoliskoltaan. 

  Lievästi omatunto soimasi, mutta onneksi en ollut maailman valloitusta täksi päiväksi suunnitellutkaan.  Sen kerkeää tehdä huomennakin, tai mieluummin ensi viikolla, jos vaikka silloin aurinko paistaisi sopivan lämpimästi - ikään kuin varoen paahtamista.  Sillä silloinhan on siestan aika.

Ihmettelenkin noita kuumien maiden vallankumouksia.  Miten ne jaksavat!  Kuka nyt heti aamulla semmoista voi edes keksiä?  Tietysti siestan rauhassa voi haaveilla.  Illan viiletessä, muutaman tequilan jälkeen, alkaa vereen liueta sen verran testosteronia, että yksi vallankeikaus tuntuu jopa houkuttelevalta.  Etenkin, jos ei kotirintamalta ole mitään ihmeitä luvassa, eikä jaksa kolmatta kertaa kysyä.

Eikä niitä vallankumouksia joka yö tehdä.  Täytyyhän sankarinkin välillä levätä.  Ainakin minä menen petiin, että jaksan nousta ennen iltahuutoa. Eikä se aurinko taida innostaa huomennakaan ihmetekoihin, vaan pikemminkin sade latistaa suuret suunnitelmat.

Semmoisiahan me olemme, tai ainakin minä.