Auringon jo laskeuduttua länteen alkoi taivas kummasti pilveillä.  Tuntui aivan elokuun lempeältä illalta: lämmintä ja pimeää.  Mutta eipä oltu edes mittumaarissa. 

Etelästä alkoikin kuulua vaimeitä jyrähdyksiä eli rakenteli sieltä käsin kesän ensimmäistä ukkosrintamaa.  Siitä säikähtäen suljin yhteyteni nettiavaruuteen ottaen jopa johdon seinästä.  Niin tärkeä toimiva yhteys on teihin kaikkiin, että suojasin blogijutut ja jäin tuijottamaan suunnistuskisaa eli Kalevan rastia.  Siinä kymmenentuhatta suunnistajaa ryntää karttoineen ja kompasseineen yöhön ja risukkoon yrittäen olla maalissa se paras.

En paljon suunnistamisesta tajua.  Joskus armeijassa oli sitä pakko yrittää.  Olin hyvässä juoksukunnossa silloin ja yleensä vain seurasin toisten, niiden oikeiden suunnistajien jalanjäljissä.  Tähtihetkeni oli RAUkissa ryhmäyösuunnistuksessa. Oli jo melko myöhäinen syksy ja siksi pilkkopimeää.  Ryntäiltiin siinä ryhmänä pitkin pimeitä ja märkiä metsiä, kunnes porukka huomasi olevansa kertakaikkiaan eksyksissä eli annetun kartan laidan ulkopuolella.

Itse en ollut karttaa tai kompassia seurannut, vaan yrittänyt pitää ilmansuunnista  selkoa, vaikka kansa pimeydessä vaelsikin.  Jonkin verran leuhkana ilmoitin ryhmälle, että sopii seurata perässä, jos kasarmille haluatte.  Ja sinne myös mentiin ilman turhia mutkia.

Mutta mitenkä se menikään sanonta ylpeydestä ja lankeemuksesta.  Kun seuraavaksi valittiin joukkue johonkin pataljoonatason suunnistuskilpailuun, niin olin se ainoa, joka pudotettiin joukkueesta.

Siitä olen lopun ikäni katkera.  Olisi pitänyt häipyä kasarmille ihan salaa ja huomaamatta.  Siellähän olisivat eksyksissä pimeässä metsässä vielä tänäänkin - 45 vuotta myöhemmin.

Että katson vieläkin noita yösuunnistuksia televisiosta.  Jospa näkyisi tuttuja historian hämäryydestä.  On vain niin pimeää, ettei saa selvää vanhoilla silmillään.

Ukkonenkin rauhoittui sen verran, että laitoin pistokkeen takaisin seinään.  Ja jäi katsomatta, että kuka sen Kalevan rastin voitti.