Viikko sitten lauantaina olimme lähdössä ajelemaan Esikoisen keskimmäisen 8-vuotispäiville.  Jouduimme tien päälle kerrankin hyvissä ajoin.  Oli ihan hyvä mieli siitä.  Piti vielä käydä isossa kaupassa, siellä kun menee helposti tunti, toistakin kaupallisia ihmeellisyyksiä katsellen ja jotain ehkä ostellenkin.

Mitään synttärilahjaa emme katselleet, sillä olemme jo niin kaukana lasten lahjatoivemaailmasta, että nolaisisimme vain itsemme ja sukupolvemme yrittämällä ostaa jotain sellaista, jota itse pidimme joskus hienona ja haluttavana lahjana.

Joten laitoin vain kirjekuoreen sopivan suuruisen setelin, sillä kahdeksanvuotias tuntee jo rahan voiman.

Isosta kaupasta talsimme parkkipaikalle samalla varoen liukastumasta,  Varsinkin, kun Liisa oli luiskahtanut polvilleen viikko, pari sitten toisen kaupan pihassa, vaikka ei ollut edes liukasta, vaan ainostaan jalan alle sattunut mykyrä.  Luulin jo hetken kohta ambulanssin paikalle ujeltavan,  Onneksi ei sitten mihinkään ollut sattunutkaan, ei sääri katki eikä polvi puhki.

Avasin auton takakontin luukun PIIP ja laiton elintarvikkeista painavan kangaskassin sisään - ja vasemmasta kädestä kevytsisältöisen muovikassin perään - lonks.  Luukku kiinni ja sivuovia piippaamaan...

No, mihinkäs se avain?  Taskuunko sen jo kerkesin työntämään.  Monia kolikkoja, kotioven avain, pari rutistunutta nenäliinaa, jokunen kuitti...  Mutta ei auton avainta.  Sitten se kuuluisa paha aavistus.  Pari uutta tarkistusta.  Sitten jäin tuijottamaan vasenta kättäni:  tyhjä, mikä tyhjä!  Vaikka vastahan se siinä oli.  Vaan ei enää.

Siitä sitten vaimolle selittämään samalla toisella suupielellä sadatellen kuin satakieli, että taisi tulla tenkka poo ja stenka razin.  Onneksi sentään oli kännykkä mukana.  Nimittäin sekin unohtuu aika usein kotiin.

Soitin ensin Kuopukselle: ei vastannut.  Oli varmaan jo Esikoisella ja känny kuulumattomissa ulkoilutakin taskussa.  Onneksi Esikoisen sain kuuluviin ja nolona selitin tilanteen itselleni ominaisella sekavuudella.  Lupasi lähteä ajamaan tuossa tuokiossa tarkistettuaan toki ensin, että kai minulla kotimme avain sentään oli.  Tolkun tasoa ei ruvennut kyselemään, arvasi sen muutenklin.

Puolen tunnin kuluttua olimme jo ysitiellä, nopea vierailu kodon lipaston laatikolle, jossa muistin auton vara-avaimen piileskelevän, kissa ei pikavierailuun edes herännyt,  Sitten takaisin Centrumin parkkipaikalle, vara-avaimella takakonttiin.

Siellähän se varsinainen avain oli nätisti siinä muovikassissa, oli jotenkin sormista lipsahtanut.  Hetkeksi ajatus karannut, vaikka olin ollut moisesta vaarasta tietoinen, että takaluukkuun ei saa auton avainta jättää missään tapauksessa,  Mutta kun se nyt vaan tapahtui!

Lähdimme siitä sitten Liisan kanssa ajelemaan kotiin.  Ei enää jaksanut syntymäpäiville.  Mutta setelikuoren laitoin päivän sankarille Esikoisen mukana.  Ja tietysti vähä bensarahaa auliille kuskille. 

Ja sehän oli kaikkein tärkeintä - se rahakuoren sisältö.  Valitettavasti vain kakku jäi maistamatta ja kahvit juomatta.  En sentään kaikkea unohda tai hukkaa - en ihan vielä.