oli tänään parhaimmillaan.  Aurinko paistaa, on luita hivelevän lämmintä.  Ei kuitenkaan saharaisen kuuma, joka kärventää luutkin.

Sitten heittää taas äkäisen, suihkunraikkaan sadekuuron.  Pihapenkillä voi istuskella ihan rauhassa, kun yllä oleva lehtikatos kerää enimmät vedet.  Kissakin pärjää jäteastian takana, tiheikön suojassa molemmat kyljet kuivina.

Pian taas aurinko suorastaan sokaisisi silmät, ellei jo valmiiksi olisi lehtikatoksen suojassa.  Tuulenpuuskaa saa tosin varoa: jos se tartuu yläpuolella roikkuvaan oksistoon, niin sieltä tulee vettä niskaan ämpärikaupalla.

Mutta kesä kuivaa sen, minkä kastelee.  Ja voihan sitä välillä sukeltaa auringonvaloonkin ja kurkkia, josko ohi kulkisi tuttuja.  Ei se liikenne järin vilkasta ole.  Tänään juttelin yhden mustan koiran isännän kanssa.  Koira oli tuntevinaan nuollen sen merkiksi käteni märäksi.  Ja haukkui sitten kimeällä äänellään, kun oikaisin selkäni vaihtaakseni mielipiteitä siinä ohessa kasvavasta teini-ikäisestä jalokuusesta.  Eli lähinnä siitä, että pitäisikö sen ympäriltä jo poistaa sitä suojaavaa kasvustoa.

Oikeastaan olen jo muutamia pahankurisia kuusen raggareita jo raivannutkin, loput ehkä ensi talven jälkeen.

Kun ei millään raaskisi, vaan haluaisi aina vaan seurata, että mitä niistä tulee isona.

Ajattelin kyllä ostaa tammen taimen.  Sen kasvua seuratessa menee äkkiä sata vuotta, ettei huomaakaan.  Viikatemieskin saattaisi laiminlyödä virkansa toimittamisen jääden tuijottamaan tammen hidasta, mutta ah niin mielenkiintoista kasvuprosessia.

Niin monin tavoin on sitä niittomiestä yritetty huijata.  Eikä kukaan ole vielä onnistunut, ei edes Metusalem.

Mutta ainahan yrittää saa, vai mitä?