ja viilenevää tiedossa.  Kävin äsken pihassa juttelemassa kissan kanssa todeten, että vielä tunti sitten oli paljon lämpimämpää.  Kissa sanoi, ettei ollut huomannut mitään muutosta ainakaan pienilmastossa ja pörhisti sitten turkkiaan.  Minäkin pörhistin paljaiden käsivarsieni ihokarvoja.  Samaa yritin tehdä rintakarvoille, mutta ne olivat harmaita ja kuolleita, eivätkä totelleet.  Kissa nauroi viiksiinsä ja minä perässä, mutta se meni parran pärinäksi.  Lähdin sisälle päin.  Kissa jäi pihapöydälle makaamaan.  En sitä pöydälle nostanut, vaan älykkäänä kissana se hyppäsi itse varoittaen kuitenkin minua pyyhkimään itsellään pöytää.  Sanoin mennessäni, että sitä varten meillä on jäniksen käpälä, joka tosin on tilapäisesti hukassa, niin kuin moni muukin tavara meidän huushollissamme.  Monesti olen etsinyt vispilää motkottaen kuin vanha kana, kunnes se äkkiä on ihan  nokkani edessä.  Vaimo vilkaisee kuin ovela harakka, mutta ei sentään räkätä.  Hyvä niin, sillä en ymmärrä yhtään sellaista huumoria, joka räikeällä tavalla kohdistuu itseeni.  Ihan toistahan se on toisiin kohdistettuna.  Silloin loistava komiikan tajuni puhkeaa kukkaan.  Nuorempana tuo lahjani ei tuottanut vikkelien jalkojeni takia suuriakaan ongelmia, mutta vuosien saatossa on parempi pitää mölyt mahassa.  Ilmankos se pullisteleekin kuin viimeisillään, vaikka siveellistä ja nuhteetonta elämää olen viettänytkin.  Kun ei enää muuhun kykene.  Valitettavasti.
Nyt sitten kaiken huipuksi pyrkii masentamaan.  Lääkkeeksi otan kaljan.  Jos se ei auta, saatan ottaa toisen.  Kyllä se siitä  sitten muuksi muuttuu!