Seison uteliaana joulukalenterin toisen luukun edessä.  Se on ensimmäistä luukkua paljon isompi, tehty pystyasentoon sijoitetuista höyläämättömistä laudoista, joiden pintaa ei kannata sivellä.  Tuskalliset tikut sormenpäissä saattavat peruuttaa sinun debyyttisi konserttipianistinä Finlandia-talossa ja se olisi harmi se.  Vaikka sanovatkin, että akustiikka on painajasmaisen huono.  Silti. Nimittäin, jos sellainen konsertti olisi.
Niinpä voit sivellä tuon luukun pintaa, jos kerran mieli tekee tikkuilla oikein kunnolla.  Joskus tekee.

Tämä luukku on kiinnitetty niin, että varpaat säästyvät.  Se on niitattu vasemmasta laidastaan seinään kahdella nahkaliuskalla, jossa on karvat paikallaan.  Arvaan, etteivät ne ole skalppeja vaan hirvennahkaa.Ei taida juuri lohduttaa salojemme kruunupäitä, jotka on lehtitietojen mukaan laskettu väärin. Edes matemaatikoihin tai tilastotieteilijöihin ei voi enää luottaa.  Potkut vain kylmästi Tilastokeskuksen kaikille yliaktuaareille.  Tai alennetetkoon virkaa tekeviksi alemman palkkaluokan ylimääräisiksi vara-aktuaarin sijaisiksi.

Joka tapauksessa luukun vedin on saman hirven tai lajitoverin, ehkä avopuolison karvaista ihoa.  En raaski edes sanoa, mitä aavistelen hipelöidessäni ottimen pehmeää nahkaa.  Paha, paha maailma!  Vedin on samanmoinen kuin raitiovaunuissa, johon käytävillä seisovat ihmiset ripustautuvat toisesta kädestään pysyäkseen pystyssä raitsikan kaartaessa kadunkulmissä rautapyörät ilkeästi kitisten.  Tai enhän minä maalaisena tiedä.  Mitä nyt elokuvissa nähnyt.  Olen minä siellä nähnyt yhden alastoman naisenkin - siis valkokankaalla, en oikeasti.  Kai siellä katsomossakin sellaisia voisi olla, mutta kuka nyt semmoista pimeässä erottaa, vaikka kuinka tiirailisi.  Ainakin silloin. kun on tylsä elokuva.

Joo joo, avaan ihan tuossa tuokiossa.  Ei nyt hoppuilla, aattoon on vielä aikaa ja siivotakin pitaisi. Sitäkin tässä ollaan vielä sitä mieltä, että tänä vuonna ei sitten osteta minkään sortin lahjoja kun kaikilla on kaikkea.  Paitsi sitten aattoaamuna iskee paniikki!  Ei tietenkään tänä vuonna, se on saletti juttu.  Mitä nyt jotain pientä lastenlapsille ja...

Pitemmittä puheitta (niinhän kaikki karismaattiset puhujat sanovat melkein heti parin tunnin päästä päästessään itse asiaan) avaan luukun... ja sisältä paljastuu jotain ruskeaa ja vihreää.  Joukko pieniä tonttuja raahaa laitteen vaivalloisesti paremmin näkyville. Perustana näyttää olevan laho pökkelö, jonka ympärille on kiedottu narua estämään lopullista hajoamista.  Mutta tämä ulkonaisesti hyödytön jäte on alustana jollekin hyvin viehättävälle kokonaisuudelle:

Ensinnäkin, pökkelöön on juurtunut pieni, noin 35 sentin korkuinen kuusi.  Se on ...kaksi, kolme, neljä ja puolivuotias ja tuntuu voivan hyvin.  Sen hennot oksat ojentuvat tumman vihreinä ja terhakoina sekä ilmeisen itsetietoisena ja ylpeänä siitä, että se kaikista maailman kuusentaimista on päässyt joulukalenteriin edustustehtäviin.  Huolimatta nuoresta iästään se on ollut tietoinen odottavasta suuresta tehtävästä.  Miksi se muuten olisi kasvanut lahon kannon päähän.  Joku korkeampi voima on sitä varjellut ja suojellut, kastellut kuivina aikoina ja piilottanut sen liialta auringonpaahteelta.  Selvin merkki on naru pölkyn ympärillä, se on suojelukohde.  Kuten Petäjäveden puukirkko tai Pekka Puupään hattu (jolla palkitaan piirtäjiä).

Pölkyn yläpintaa peittää syvänvihreä sammal hyvin kasteltuna ja vireänä.  Tekisi mieli kutistaa itsensä ja asettua päivälevolle pehmeälle sammaleelle kuusen juurelle. Ei ehkä yksin, mutta kahdestaan.  Voisi sitten kuiskutella miniatyyriluonnon helmassa suusta korvaan pienen pieniä salaisuuksia ja pienen pieniä kutiavia pusuja.

Jotta kokonaisuus ja pienoisparatiisi olisi täydellinen, kasvaa siinä kuusen melkein peittäen pensaan alku, jonka tunnistan viitapihlaja-angervoksi.  Se on elossaan välillä turhankin röyhkeä.  Pyrkii joka kesä valloittamaan pihan siementensä ja juurakkonsa voimalla.  Vaikka sen leikkaisi syksyllä maata myöten, niin ei se ole moksiskaan, vaan on viimeistää heinäkuussa entistä korkeampi ja leuhkempi.  Nyt, näin joulukalenterissa, se antaa herkän lisäsäväyksen lähestyvän joulun tunnelmaan.

Haen vanhan, ruosteisen rautapadan varastosta ja asetan taideluomuksen siihen.  Vettä pohjalle, vesisumua sammalille ja pikkujoulukuusi seurueineen ansaitsee olohuoneessamma kunniapaikan.