Luin lehdestä, että vadelmia on jo myynnissä.  Sen takia piti lähteä alapihan villiintyneeseen vatukkoon katsastamaan.  Siellä vanhakin jo vertyy - tai sitten kuukahtaa lillukanvarsiin piiloon sotkeutuneena niin, ettei löydy kuin lämpökameran avulla.  Tai sitten hajun perusteella.

Tällä kertaa selviydyin ehjänä, joskin läähättävänä ja vähän viisaampana kesän kulusta.  Osin vatut olivat kypsyneitä, laadultaan aika heikkoja sateisen sään takia.  Eipä näkynyt sellaisia tonttulakkeja kuin takavuosina, jolloin joku tuttukin pääsi apajalle, kun kypsyivät (ne vadelmat) nopeammin kuin ehti kerätä.  Pääosiltaan johtunee alueen hoitamattomuudesta.  Taidan antaa puutarhurillemme potkut!  Hyviä ja tunnollisia puutarhan hoitajia on nykyisin niin kovin vaikea saada (olisikohan hymiö paikallaan? ei, rakennan kokonaisen naurutalon).

Mustiakin keräsin pieneen punahilkan koriini maistiaisiksi, mutta eivät olleet vielä kunnolla kypsyneet.  Samoin oli punaisten laita.  Täytyy käydä päivittäin, että saa edes suunsa marjansiemeniä täyteen.  Jos räksiltä jää.

Muutama vuosi sitten huomasin puuntaimen pukkivan esiin keskeltä mustaviinimarjapensasta.  Olin jo nypsäisemässä sitä pois, kun huomasin sen muutaman lehden muodosta, että mahtoikin olla omenapuu.  Linnut olivat muutenkin siementäneet juuri sille alueelle monta marjapensasta. Nyt sitten huomasin siinä parin metrin korkuisessa puuteinissä joukon omenan raakileita. 

Periaatteeni "anna sen rauhassa kasvaa" tuotti jälleen hedelmää.

Kaiken se hoitamattoman kasvuston seassa kohensin ryhtiäni: hyvä minä.

Näihin häpeämättömiin itsekehuihin onkin hyvä päättää tältä päivältä.

Ylös, ulos ja lenkille, sanoi Tarvajärvi.  Minä menen kauppaan.