viime sunnuntain novellikko - tapaamisessamme, että miten kukin kirjoittaa juttunsa.  Eräs meistä (en minä) on suunnitellut jo vuosia romaania, on meille muillekin lukenut otteita.  Sitten on ollut muita juttuja palaten aiheeseensa  muutaman kuukauden kuluttua.  Juonen kulkua on jossain määrin vaikea seurata pitkän aikavälin takia, vaikka tekstinä ovat hyvinkin mukanaan vieviä.  Tällä kertaa hän tunnusti juonen lähteneen kulkemaan kahtaalle ja niiden yhdistäminen samalle polulle on pysäyttänyt ne kahteen omalaatuiseen, toisiaan kyräilevään leiriin.  Vaikka asiaa pohdiskelimme, niin tuskin hän oikein hyviä neuvoja sai.  Ainakin toinen leiri on jossain päin Saharaa. 

Eräs on novelistina niin hyvä valehtelija, että kaikki pitävät hänen juttujaan tosina - elävästä elämästä poimittuina.  Viime kerrallakin hänen juttunsa kissankarvalakista oli niin hyvin kirjoitettu ja vakavalla naamalla luettu, että kukaan ei tajunnut hänen voineen mennä kolmeksi viikoksi kissankarvojen huovutuskurssille jollekin etäiselle eteläsuomalaiselle kissahotellille.  Vasta kun hän lopuksi totesi kaikesta vaivasta olleen tuloksena noin kämmenen kokoinen lapsen myssy, niin porukka heräsi kuin transsista alkaen otsa rypyssä vähän ihmetellä, että varmaan omat kissat ikävöivät...

No, novellin tai romaanin tarkoitus ei ole kertoakaan totuus, vaan peittää se niin paksuilla ja monikerrksisilla valheilla, että pinnalla on vain tulessa palamaton totuus.  Ja vain totuus, so help me kuka tahansa!

Kolmas novellisti kertoo nuoruudestaan ja ulkomaan seikkailuistaan niin uskomattomia kiemuroita, että niiden on pakko olla totta.  Sillä niin täyteen ne on ladattu elävillä yksityiskohdilla.  Ja melkein täyttä puppua, paitsi että hän on todella käynyt kyseisissä maissa ja...  Ota siitä sitten selvä!

Pari miespuolista jäsentämme kertoo suusanallisia juttujaan, kun kiireiltään eivät muista ja kerkeä kirjoittaa.  Ja ne jutut ovat tosia, vaikkakin usein yhtä uskomattomia.  Eiväthän miehet valehtele, eiväthän?  Ellei kysymys ole kalasaaleista.

Minun juttuni jo tunnettekin.  Itselläni on vain yksi (?) vaikeus.  Nimittäin sellainen, että suunnittelen novellin ajatuksissani alusta loppuun, joten ei muuta kuin nopeasti paperille?  Mutta kun ei:  Ensimmäisen tai toisen lauseen jälkeen juttu rupeaa viemään minua, eikä toisin päin, kuten pitäisi.  Puolisekavana kirjoitettuna se on tietysti mahdoton, joten ryhdyn sitä korjailemaan eli yleensä kirjoittamaan uudestaan.

Tuo novellikossa lukemani kissajuttu on tyypillinen esimerkki.  Olin sen suunnitellut valmiiksi tarinaksi, jossa otan kissan mukaani kauppareissulle ja keskustelemme niitä näitä syvällisiä isäntä - kissa juttuja pitkin matkaa ja kotiudumme sitten muikkulastin kanssa.

Oikeasti päädyin jutussani kissan uloslentoon jo ulko-ovella.  Toisessa kirjoitetussa versiossa (jonka luitte tänään) aloitin tarkasti pöydänpyyhkimiskohtauksella, mutta sitten homma taas karkasi.  Juutuin pihalintuihin ja naapurin ukon kummalliseen käytökseen.

Jos nyt kirjoittasin taas uuden version, niin...

En uskalla edes aloittaa.  Tapauksena olen toivoton.  Jos kirjoittaisin romaanin, niin niitä tulisi korjausten ja uudelleen kirjoittamisien jälkeen parikymmentä.

Eikä yksikään menisi kustantajalla läpi.

Hauskaa, vai mitä?