On maanantai ja laiskan pulskea päivä. En ole tehnyt mitään itseäni, lähimmaisiäni tai maailmaa hyödyttävää.  Tosin olen tyydyttänyt kissan nälkää viemällä sille lounasta ulos.  Se kun on niin lämpimän sään hurmoksissa, ettei malta tulla sisälle. 

Me immeiset nautimme rutiininomaisen aamiaisen lisäksi iltapäivän ratoksi choco cappuccinot ja kunnon lohkopalat jäätelöä mansikkahillolla.  Sitten menin ulos penkille hohhailemaan, kissakin mateli vierelle, söi laiskasti pari muikun palasta, heittäytyi kyljelleen ja vaati kestorapsutusta.  Sai, mitä vaati, aikansa.  Kunnes silmäluomiani alkoi painaa sen merkiksi, että kissan esimerkkiä noudattaen olisi minunkin syytä pitkäytyä.

Pyysin kissalta korrektisti anteeksi yllättävää poistumistani hänen seurastaan, toivotin leppoisaa ja lämmintä iltapäivää ja vetäydyin sisävarjoihin siestaa viettämään.

Sen verran kuitenkin viivyttelen, että kirjoitan tämän tyytyväisyyden vuodatuksen.  Saas kattoo, jaksaisiko ettoneen jälkeen lähteä ajelulle.  Jos vaikka vaimokin suostuisi pelkääjän paikalle.

Parasta tässä täydellisessä vapaudessa on se, että saa rauhassa ikävystyä - ihan kuin superrikkaat tyhjäntoimittajat.  Nyt minä menen (haukotus, jo toinen).