Mitä voi kirjoittaa todella hyvästä ihmisestä?  Että hän oli hyvä ihminen?  Ei se paljon hymisytä, korkeintaan että jaa, kai se sitten oli, hyvä ihminen.  Ja vaihdetaan puheen aihetta.

Kerrotaan vaikka pari mehevää juttua pahasta ihmisestä.  Jopa syttyy silmiin kiinnostuksen tuli.  Jopa nyt jotakin, siinäpä olikin tosi paha tapaus, kerro lisää!  Kuuntelijan korvat ihan lepattavat innostuksesta.

Että mitä sitten voisin kertoa Markkulanmäen mummosta, jota emme oikeastaan edes tunteneet.  Nimikin kaikkosi muistista, hän oli meille ja pojille aina vain Markkulanmäen mummo.

Nimi tuli siitä, että muuttaessamme paikkakunnalle 70-luvulla, niin aluksi oli työpaikka, mutta ei auntoa.  Koska pitkä kesä oli edessä, niin muutimme aluksi pieneen hirsimökkiin kyseiselle mäelle.  Pojat olivat yhdeksän ja kuusi ja ihastuivat heti naapurin kivaan mummoon.  Kertoivat leikkihetkistä ja mehutuokioista mummon luona.

Heinäkuussa muutimme sitten keskustan viereen isompaan taloon ja mummo jäi sinne Markkulanmäelle.  Silloin tällöin kauppareissuillamme tapasimme ja jäimme juttelemaan.  Mummo lähetti pojille terveisiä ja muisti aina kehua heidän hyvää käytöstään, osasivat tervehtiä ja kiittää ja kaikkea, mikä kuului hyviin tapoihin.  Olimme vanhempina tietysti ylpeitä kehuista ja kyselimme toisiltamme jälkeen päin, että kumpi meistä oli pojille käytöstapoja opettanut.  Arvelimme, että olivat penteleet salaa lukeneet Käytöksen Kultaista Kirjaa.

Aina tavatessamme mummo muisti meitä jostain kehua ilman, että olisimme nolostuneet.  Lähellä se oli silloin, kun hän kehui meidän tapaamme kulkea raitilla käsi kädessä.  Hän sanoi, että se oli nuorilla ihmisillä kaunis tapa, jota enää harvoin näki näillä kulmilla.  Kun näki parit kauppareissulla, niin mies jäi autoon ratista pitelemään, kun vaimo raahasi viikon ruokavaroja autoon.

Ei meillä siinä vaiheessa ollut autoa, eikä edes auton rattia, josta olisin pitänyt kiinni.  Johonkin minunkin piti tarttua ja sen verran oli tie lavea, että sovittiin rinnakkain menemään.

Mummo oli myös syvästi uskonnollinen, hänen poikansakin oli pappi.  Meistä oli kovin liikuttavaa, kun mummo kertoi ottaneensa meidät, koko perheen, niiden joukkoon, jotka hän katsoi iltarukouksessaan suojelukohteiksi ylimmäiseltä taholta. Se suojelu varjelikin meidät kaikelta pahalta.  Arjen pikku harmit eivät suojeluun kuulunetkaan.  Kukas nyt pienistä!

Ei hän uskonasioista saarnannut, vaan hän vain keinui luottavaisena Jumalan sylissä.  Silloinkin, kun hän kertoi joutuvansa Kuopioon sydämen ohitusleikkaukseen, hän kertoi sen iloisena, ikäänkuin tiedossa olisi ollut lomamatka Karibialle. 

Meni monta kuukautta, ettemme tavanneet.  Sitten kerran hän tuli vastaamme, riemukas hymy kasvoillaan hän löi käsiänsä yhteen ja kertoi suuren uutisen:  Herra oli parantanut hänet!  Häntä jo valmisteltiin leikkaukseen, kun lääkäri totesikin hänet täysin terveeksi.  Siis ihme oli tapahtunut.

Ihmeitähän tapahtuu, ainakin saduissa.  Myönsin mummollekin, että hän näyttikin aivan terveeltä, etenkin hänen välkehtivät silmänsä olivat edelleen täynnä ihmisrakkautta ja iloa.

Tapasimme vielä kaksi tai kolme kertaa, kyllä hän muisti kertoa ihmeparantumisestaan, mutta...

Kovin iäkäskin hän oli.

Jos joku olisi ansainnut eläessään enkelinsiivet, niin hän.  Tosin ne ovat käytännön toimissa aika hankalat.  Samaa olisi varmaan sanonut Äiti Teresakin.

Mukavia lentokelejä sinne Taivaaseen, Markkulanmäen mummo.  Ja kiitoksia hienoista keskusteluhetkistä siellä kylän raitilla. Kai siellä Taivaassakin sen verran nukutaan, että voi siihen rukoukseen liittää vaikkapa suluissa meidän perheemme, kun on niitä lapsenlapsiakin kolmin kappalein.

Jutellaan taas lisää, jos sinne kutsukortin saamme.  Ei silti, ei tässä mitään kiirettä ole.  Mutta mukava, että sielläkin on ainakin yksi hyvä ystävä, joka ikään kuin petaa paikan...