Olen kylpenyt vastalla ja vihtalla, hyvin tehdyillä ja omatekemilläni raaskuilla, mutta onpa minua kylvetetty kerran juhannusvitsallakin.

Syksyllä olin menossa toiselle luokalle.  Vähän arvelutti uusi koulu, vaikka olinkin iloissani, ettei tarvinnut enää mennä entiseen Karstulan koulun julman opettajattaren kiusattavaksi.

Mutta nyt oli juhannusaatto, eikä juuri nyt olleet kouluasiat mielessä, vaan isän lupaus mennä kokolle - kunhan tästä keritään, kuten hän sanoi.  Isä olikin nopea lähtijä ja se tapahtuikin yleensä salamana, hyvä että mukaan kerkesi.  Mutta se äiti: hänellä ei ollut koskaan kiire mihinkään.  Piti vielä tiskata, laskiämpäri ulos tunkioon, pöytäliinan kulmaa piti oikoa ja mitä sitä päällensä sinne kun itikat syö, tarviiko siellä villatakkia tai ihan poplaria kun illalla tulee kumminkin kylmä ja mitä tuolle pienimmällekin pitää laittaa.

Sekin vielä.  Velipoika oli vielä tuommoinen mitääntekemätön, pelkkä riesa ja äkkilähtöjen este ja sen peräänkin piti vähän väliä katsoa.  Tulisi edes yksi mustalainen ja veisi mukanaan!  Ottaisiko naapurin tytöt sen illaksi hoitoonsa, kun tykkäsivät sitä retuuttaa muutenkin.  Vaikka ei äiti suostuisi, kun oli löytänyt veljen haivenista täin.  Siitähän nousi sitten haloo ja äiti kielsi antamasta sitä naapurin tyttöjen syliin.  Minun kavereita ne silti olivat, ei niiden syytä ollut, että niillä oli vain isä ja huusholli sen takia vähän sekainen. Niiden äiti kun oli hukkunut taikinatiinuun kesken leipomisen.  Järvi olisi ollut ihan siinä vieressä sitä varten.  Ei kai kipeänä kyennyt sinne asti.

Mutta oli juhannusaatto ja kello vaikka kuinka paljon.  Olin jo tuntevani savun hajua, vaikka naapurit vain taisivat lämmittää omia saunojaan. Kokkopaikka oli sentään parin, kolmen kilometrin päässä.  Varmaan siellä oli vaikka mitä muutakin hauskaa ohjelmaa ja täällä kotona vain piti kärvistellä.  Piti mennä komeasti isän moottoripyörällä: isä tietysti pyörän sarvissa, äiti sutturana takana, veli siinä nyyttinä isän selän suojassa ja äidin käsien välissä sylissä, minä tietenkin tankin päällä sarvien metallista kiinni pitäen.  Se oli moottoripyörä neljälle hengelle. (Vasta muutamaa vuotta myöhemmin isä ajoi kolarin pyörällään ja oli pari viikkoa sairaalassa, äiti lensi parikymmentä metriä kaseikkoon eikä tainnut saada paria mustelmaa enempää. Lapset eivät olleet sillä kertaa mukana.)

Lopulta hermo petti.  Hyppäsin polkupyörälle sanomatta kenellekään mitään, kun olisivat kumminkin kieltäneet.  Poljin juhlapaikalle kuin mielenköyhä, kun pelkäsin saapuvani pelkille hiilloksille. 

Kerkesin sentään, kokko palamattomana eikä ihmisiäkään ollut paljon ketään.  Jäin siihen juhlapaikalle norkoilemaan ja viheltelemään ja odottelemaan, josko vastarannalla asuva serkku tulisi vaikka kaveriksi.  Tuntui jo etukäteen mukavalta nähdä kunnon kokko korkeana ja villinä roihuamassa.  Varmaan joku soittaisi haitariakin.  Äidin velikin voisi soittaa viulua, mutta oli se varmaan liian taitava tälläisiin paikkoihin.  Se kun soitti vain hienoissa paikoissa kuten hautajaisissa ja konsettisaleissa.  Mutta toiset veljet kyllä soittivat ihan rumppapumppa-soittoakin. 

Melkein jo kuulinkin korviini soittoa, kunnes se muuttui äkkiä pärinäksi. Ja kovin tuttu ääni se olikin.  Isähän sieltä ilmestyikin metsän suojasta ihan yksin ajaen, teki kaarroksen etupyörä tulosuuntaan ja viittasi takaistuimelle.

Mitään ei puhuttu, taivas ja maa synkistyivät.  Juhannus huiskutti mennessään.  Että pitikin taas kerran karata.  Arvelin itsekseni, että saisi kyllä olla viimeinen kerta  (mitä vielä).

Kotona sain sitten sitä juhannusvitsaa. 

Yleensä juhannukset sekoittuvat muistoissa keskenään.

Mutta sen mittumaarin muistan ihan liian hyvin.

Hain sen pyörän takaisin seuraavana päivänä.  Katselin hetken aikaa haikeana mustaa, isoa hiilikasaa.  Ihan oli märkäkin, ei kipenettäkään.

Takapuoli vähän arkana poljin apeana kotiin.

Itsepähä sitä kerjäsin.

Sitä juhannusvitsaa.