Nuo olumppialaiset ovat siitä mukava juttu, että niitä voi katsoa töllöstä pitkin sateista päivää.  Lajitkin ovat ainakin tässä vaiheessa niin tavallisen eksoottisia, ettei edes niiden suomalaisista osallistujista ole etukäteen mitään havaintoa.  Eivät he ole esiintyneet kuvineen kaikkineen urheilusivuilla, ei ole seurattu heidän vuosikausia kestänyttä valmistautumistaan, ei heistä ole tehty televisioon tunnin kestäviä henkilökuvia, ei esitelty perhettä ja kodin sisustusta naistenlehdessä, ei lööpeissä edes juorun poikasta. Varmaan kenelläkään urheiluhullulla ei ole heidän nimikirjoitustaan paperipallalla tai takalistossa.
Ja äkkiä he ovat olympialaisia mitali-ihmisiä - tuosta vain, ohimennen.  Niin kuin tuo Satu, joka raivasi tiensä kultapallille ampumalla haulikolla.  Perheenäiti, huotamon kahvilatyöntekijä.  Siis meidän tavisten kaltainen.  Ei mikään tähti tai alan ammattilainen, vaan innokas harrastaja.  Samanlainen kuin joku tikanheittäjä tai koiran ulkoiluttaja tai iltalenkkeilijä.
No, tuollaisesta se legendan rakentaminen alkaa.  Ehkä taustalla on kuitenkin aikalailla ammattimaisempaa asiaan suhtautumista, taloudellisia uhrauksia ja tuhottoman paljon käytettyä aikaa.  Sekä aviopuolison omalla ampujan urallaan hankkima ammattitaito, joka jalostui vaimon kautta kullaksi. 
Tällaisten suoritusten jälkeen palautuu ainakin osin usko oikeaan, rehelliseen, dopingvapaaseen ja amatöörihenkiseen urheiluun.  Siihen, josta lapsena unelmoimme juostessamme pitkin maita ja mantuja ajatellen suuria ajatuksia.