Istun näytön ääressä olohuoneessa, jonka isoista ikkunoista avautuu sisäpihalle syksyn lehdetön maisema. Vilkuilen välillä lähinäkymää ja välillä maailmaan vievää tiedon (ja huvin) valtatietä näyttöruudulta.
Äsken yksi talitintti tuli kurkkimaan sisään ja kopautti ikkunan pieltä pari kertaa. Puhelin sille lievästi ärtyneenä, että mene vain sinne etupihalle nokkimaan omia ruokiasi, me syömme omiamme kunhan kerkiämme. Kohta menin kumminkin tarkistamaan lintujen ruokatilanteen. Olihan siellä rasvapalloa ja pötköä, mutta auringonkukan siemenet ja kauran jyvät olivat syöttöpöntöstä ihan lopussa. Eipä se tintti suotta koputellut, kun ennen pimeää pitäisi kupu saada täytettyä. Onneksi ei sen takia tarvinnut kauppaan tai huoltoasemalle lähteä ja sain pusseista pöntön täytettyä ja omat keuhkoni savustettua. Ja liikennettä riitti kuin Mannerheimintiellä, ratsastajapatsas vain puuttui - ja Kiasma.
Palasin sisälle ja nyt rupesi vaimo kyselemään ruokaa. Vastasin, että ota se maksalaatikko ja makkarat kaapista esilämpenemään ja odota sen verran, että saan tämän tärkeän juttuni ensin kirjoitettua. On menossa juuri painoon kun eilen illalla oli häiriöita maamme rajojen sisäpuolella, ettei päässyt edes omaan blogiin saati sitten juuri muihinkaan, mutta nyt taas pelittää ja nälissään on hyvä kirjoittaa.  Tyytyi se siihen vaikka mahan murina kuuluu tänne asti keittiön puolelta. Matkaa tosin on minusta vaimoon vain kolme metriä. Että läheisiä ollaan edelleen.

Joulukin on kahden kuukauden päässä. Pihassa kasvaa kituuttaa aivan pieni kuusi lahon pölkyn päällä. Ajattelin tuoda koko helahoidon sisälle toimittamaan joulukuusen virkaa. Kun sitä lievästi katselee, niin voi sen sitten viedä elävänä takaisin. Osallistukaa tekin "Kuusi elävänä takaisin luontoon - kampanjaan". Keksin sen juuri ja julkaisutilaisuus alkoi myös tällä hetkellä. Missä ovat lehtimiehet. Ilman heitä ei ole toivoakaan seuraavasta rauhanpalkinnosta Al Goren jälkeen. "Hän pelasti yhden pienimmistä", sanoo komitea perusteluinaan.

Eilen illalla alkoi melkein pelottaa. Vaimo oli jo nukkumasta ja yritin useaan kertaan saada yhteyttä itseeni - siis blogiini, joka on sama asia. Ei, ei minulla ole suhdetta itseeni. Olemme vain hyviä ystäviä. Mutta sellainen katkos omaan minään nakertaa kummasti itseluottamusta. Oli pimeää ja hiljaista. Kirjasimien rapsutuskin alkoi kuulostaa aavemaiselta. Kissakin kuuli kai outoja korkeahertsisiä ääniä, koska havahtui ja halusi ulos. Piti siis jäädä vielä odottamaan sen paluuta, ettei se luule tulleensa tyystin hylätyksi. Palasin siis paikalleni ja huomasin äkkiä tontun kurkkivan ikkunasta. Säikähdin ensin niinkuin lapsena: olenko ollut kiltti, onko läksy tehty, tukka kammattu, kynnet leikattu, kiitetty, sanottu päivää ja näkemiin, naama ja varpaat pesty, hampaat harjattu?  Totesin kauhistuneena, etten täyttänyt yhtäkään noista kriteereistä. Ja että olisin ensi jouluna täysin lahjaton!

Hetken päästä tajusin onneksi, että olenhan jo aikuinen mies eikä minun tarvitse kammata tukkaani jne., jos en itse halua. Ja senkin tajusin, että olen jo nyt täysin lahjaton. Niin, ettei se joulujakaan mitää uutta ja mullistavaa tietoa ole.

Senkin tajusin, että se oli itseni peilikuva kurkkimassa. Ei ihme, että ensin säikähdin ja lievästi sekosin. On aina yhtä kovaa nähdä yllättäen peilikuvansa kaikessa karuudessaan. Eikä se ollut eka kerta.

Päästin kissan sisälle, menin nukkumaan ja näin unta teatterista. En taaskaan muistanut pätkääkään vuorosanoistani. Piti luntata plarista. Ja silloinhan sisäinen tulkinta jää aina hieman... sanoisinko vajaaksi.  Heräsin sentään hengissä joskin nolattuna.