kun aurinko ei ollut noussut, niin heräsin kissan taajaan mouruamiseen.  Arvelin kissalla olevan melkoinen kiire ulkotoimiin, mutta vastaheränneenä ja pilkkopimeässä ei sovi miehen hötkyillä, joten vieressäni lepäävä naisihminen oli taas kerran nopeampi.  Mutta ulko-ovi ei käynytkään, ainoastaan vessan ovi.  Saatuani kielipääni toimimaan tajusin, että tuohan oli "mulla on hiiri suussa" - ilmaus.  Haparoin taskulampun käteeni ja nousin katsomaan.  Kissa tulikin makuuhuoneeseen ja samaa toistaen laski hiirivainaan jalkojeni juureen.  Hetken tunsin olevani kissajumala, jolle uhrataan vastineeksi pienestä kinkkupalasta.  Tietysti kehuin kissaa vuolaasti, olihan se taas kerran pelastanut residenssimme siimahäntien invaasiolta poistaessaan heidän tiedustelijansa aktiivipalveluksesta.  Sen suurempia nobel-juhlia en kumminkaan järjestänyt, vaan linkosin hiirivainaan ulko-ovesta pimeyteen.  Kissa kiivaasti perässä.

Eihän se uni enää sen jälkeen tullut.  Piti keittää kahvit ja nauttia pari joululimpun viipaletta varustettuna tuhdilla kinkkusiivulla.  Kissa varmaan rouskutteli ulkona hiiriaamiaista.  Kun ei meille kelvannut.  Ilman kinkkua olisi varmaan hyvinkin maistunut paahtoleivän päällä.

Eikä se aurinkokaan noussut koko päivänä, hädin tuskin luomet.