Katsoin tiistai-iltana Teemalta Joseph Loseyn v.-63 ohjaaman elokuvan "Palvelija".  Katsoin sen silloin aikoinaan tuoreeltaan oikeassa elokuvateatterissa.  Se jätti jostain syystä sieluuni jäljen.  En ole kummoinen analysoija, saati sitten kriitikko, mutta pidin sitä viiltävän ironisena kuvauksena brittiläisestä todellisuudesta.  Eli lujaa kyytiä murtuvasta luokkayhteiskunnasta, jossa degeneroitunut yläluokka on antautunut palvelevan luokan armoille osaamatta muuta kuin hyvät käytöstavat.  Mutta tieto ja ylöspäin pyrkivä alaluokkainen röyhkeys kukistaa herraluokan ja ottaa tämän paikan yhteiskunnassa ilman aseellista vallankumoista.  Siitä vain, nätisti.

Se elokuva avasi monessa suhteessa maailmankuvaani.  Ehkä tajusin manipuloinnin merkityksen ihmissuhteissa.  Eli sen, että korrektit ja ystävälliset kontaktit eivät välttämättä tarkoita rehellistä rinnakkaiseloa.

Eivät silti siniset silmäni väriään vaihtaneet: lukuisat kerrat olivat ne, jolloin jouduin manipuloinnin kohteeksi.  Enkä ikinä oppinut itse sitä taitoa, vaan löysin itseni usein olevani astinlautana toisten tiellä ylöspäin.

En siis oppinut, vaikka jotain tajusinkin elämän tosiasioista.  Ehkä en halunnutkaan, ehkä myös sieluni on tänä päivänä ehjempi, kuka tietää tai kenties.

En kovin usein halua katsoa noita "jäljen tehneitä" rainoja tai edes kirjoja uudelleen lukea, mutta tuota Palvelijaa juutuin katsomaan, kun kanavalle puolivahingossa eksyin.

Hyvin muistin tuon filmin hengen, jolloin samastuin tuohon yläluokkaiseen idioottiin degeneroituine tapoineen.  Ja samalla samastuin ovelan älykkääseen palvelijaan, joka hallitsi kaiken tarvittavan ollen täydellinen ammatissaan, mutta oli samalla pelkkä tyhjä kuori vailla moraalia.

Nyt minua häiritsi kuitenkin yhä enemmän se sormella osoittelu ja hitaus,  joka nyt katsoen tuntui olevan ohjaajan taholta katsojan aliarvioimista.  Eli elokuva kuvastaa omaa aikaansa, eikä jaksa teemoillaan ja etenkin rytmillään kiinnostaa niin paljon tämän päivän ihmistä, että jaksaisi sen loppuun asti.

Muistini mukaan huonosti kävi molemmille siinä elokuvassa, mutta sitä jähnäystä en vain jaksanut loppuun, vaan siirryin blogiavaruuteen seikkailemaan.

Lupaan katsoa se vielä kerran viidenkymmenen vuoden kuluttua.  Jospa silloin olisin tarpeeksi kypsä.