Oli aamukahvit juotu, tonnikalasämpylät syöty ja lehti luettu.  Siis aivan rutiini aamu.  Televisionkin avasin ja kävin tietokoneen ruudullakin katsomassa viestit ja viimeiset uutiset.
Rutiineihin kuului myös vessassa käynti.  Juuri kun istahdin ja avasin Tekniikan maailman (vessakäyntiin kuuluu ehdottomasti jonkun lehden lukeminen, joskus kirjankin), niin ovikello soi-

Siis kuka halvattu tähän aikaan!

Onneksi toimenpiteet olivat vielä aloitusvaiheessa, joten housut ylös ja avaamaan.  Ulkona seisoi nuoren puoleinen mies, joka sanoi ensimmäiseksi tunnistavansa näöstä talon isännän ulkoseinästä roikkuvasta joskus tekemästäni omakuva- betonireliefistä.  Vasta sitten esitteli itsensä, oli katonkorjaajien ammakuntaan kuuluva.  Olin ensin sanomassa tiukan epuun, mutta sitten muistin juuri edellisenä iltana miettineeni talomme ruosteisen peltikaton kuntoa ja äskettäin sisälle lorahtanutta vettä.

Joten jäin kuuntelemaan enkä tylyttämään.  Kaverilla tuntui olevan homma hallussa ja hetken kuluttua pyysin sisällä.  Ennen sitä hän kävi tekemässä arvion katon kunnosta.

Ja se oli tietysti korutonta kertomaa.  Olin sitä asiaa siirrellyt takaraivooni päin jo useamman vuoden ajan.  Kun oli kaikkea muutakin rempaa, jotka vaativat pikaisia toimenpiteitä:  ikkuna- ja oviremonttia, lämmitysjärjestelmä uusintaa ja viimeksi vesijohtojen täysremontti.  Eihän sentään kaikkea yhtä aikaa.  Ihminen elää myös leivästä eikä jatkuvasta remontista.

Niinpä siinä kävi sitten, että tuntia myöhemmin olin allekirjoittanut parin kympin remonttiurakan kattorakenteisiin.  Homma toteutuu kesäkuussa.  Melkein olisi huimannut, ellen olisi niin tyhmä tai kylmähermoinen, ettei allekirjoittaessani edes käsi kovin pahasti tärissyt.

Mutta eipähän ensi talvena katto rojahda niskaan, josta olen aika iloinen.  Muutenkin, laitetaan sen tonnikalan alle sitten näkkileipää ja juodaan raikasta vettä päälle.  Vapaa-aikana käymme sitten uutta kattoa ihailemassa.

Mutta vessassakäynti unohtui tykkänään.  Huomenna täytyy varmaan ottaa toinenkin lehti lukemisiksi.