Vähästä mieli ilostuu: kun pystyy tekemään lumityöt ilman suuria tuskia.  Jo aamulla tuntui siltä, että tällähän polvella pärjätään ulkoistetussakin työssä.  Lunta oli tullut sitten eilisen reilut viisi senttiä ja lumiaura oli lisäksi työntänyt melkoisen paltteen kolamiehen vaivoiksi.

Kulku oli hieman ontuvaa, mutta tyylipisteitä ei ollut kukaan näyttämässä.  Alun otin kokeiluluonteisesti varoen varaamasta polvelle, mutta työn edistyessä aloin luottaa myös polven kestävyyteen.  Tai uskottelin luottavani.

Kulkuri toimi koko ajan ovisyvennyksestä äänettömänä valvojana, mutta mourusi sitten sisälle lähtiessämme, että olisi sen voinut vähän reippaamminkin tehdä.  Mourusin takaisin, että jos kovin nuriset, niin kohta saat marista tosissasi muikuttomana kissana.

En sentään raaskinut olla niin julma, vaan lähdin kauppaan parin tunnin päästä hakemaan niitä kissan herkkuja.  Mutta ainahan sitä jotain mukaan tarttuu: jäätelöä pakasteeseen helteen varalta, kirsikkatomaatteja, ohraleipä, pähkinäpussi linnuille, pussi pakasteranskiksia ja kalapuikkoja.  Joten täyttyihän se kassi kumminkin.

Kulkuri piti kotiin tultuani melkoisen kiitosmessun.  Luuli mokoma saaneensa palkkion hyvin tehdystä lumen luonnista. 

Lumetta se oli kaikkki tyynni kissan osalta: kunhan rappusilla haukotteli ja turkkiaan pörhisteli.