Meidän puolen hehtaarin tonttimme voisi olla kuin unelma: täynnä mitä erilaisimpia ja kauniissa ryhmissä kukkivia perennoja ja sen semmoisia, kaiken ihanuuksien välitse luikertelevine laattapolkuineen ja solisevine pikku puroineen.

Totuus on kumminkin se, että tämä tontti muistuttaa lähinnä kesytöntä viidakkoa ja tutkimatonta seutua.  Katson juuri ikkunasta yhtä tontin kulmaa, jossa olen viimeksi vieraillut toissa kesänä.  Täytyy harkita sen maailmankulman uudelleen valtausta.  Tiedä vaikka Dr. Livingston yhä vaeltaisi siellä eksyksissä.  Tai David Attenborough ryömisi siellä jonkun ötökän perässä ja kähisisi hiljaa mikrofoniin.

Kissalle tämä on kuitenkin metsästysretkiä ajatellen mitä mainioin asumisympäristö.  Ihan sen takia pidän taloamme ympäröivän luonnon mahdollisimman alkuperäisessä asussaan enkä mielelläni laita tikkua ristiin edes etupihalla. (Tosin joskus on raivattava tielle reitti pois pahimmista risuista.)  Toistaiseksi ympäristön tarkastajat - tai mitä ne ovatkaan - ole puuttuneet asiaan.

Tästä viidakkommme kuninkaasta, Kulkurista, piti jutella.  Se on totuttanut taas minut tarjoilemaan hänelle ulos (hänettely ihan kunnioittavassa mielessä).  Joka kerran etupihalle mennessäni pitää minulla olla hänelle jotain pientä purtavaa.  Paitsi silloin, kun mukanani on kauppakassi: silloin se ei ole huomaavinaankaan.  Vasta tullessani kaupasta hän on ylitsevuotavan ystävällinen, sillä kassissa on todennäköisesti hänelle jotain hyvää.

Tänään oli sama juttu, mutta muikut olivat jääkaapissa, joita vein sitten hänen ylhäisyydelleen myöhemmin.  Leikkasin muikut siinä ulkopenkillä saksilla sopiviksi suupaloiksi, sillä hänellä on vaikeuksia lähestyä kokonaista muikkua oikeasta päästä - siis päästä vai hännästä - sitä ei hänen emonsa tainnut opettaa.  Siinä makupaloja leikatessa oli siinä mennä kissan viiksetkin, kun kalannälkä oli niin suunnaton.

Pari muikunpätkää vielä jäi, kun kissa hyppäsi maahan juomaan vettä ja meni sen jälkeen grillin viereen.  Siinä, vanerin päällä oli jotain tummaa, jota ei aikaisemmin siinä ollut ja meninkin lähemmäs.  Karvahiirihän se, jo vähän maisteltu.  En tiedä, tarjosiko kissa sitä minulle vastineeksi muikuista kun kovasti jotain selitti.  Alkoi kumminkin itse sitä rouskutella.

Eikä tarvinnut isännän sitä paloitella.  Kokonaisen hiiren syönnin oli emo opettanut erittäin hyvin.  Menin siitä häiritsemästä jakelemaan siileille iltaruokaa ja linnuille aamuapetta.

Hetken päästä kurkkasin nurkan taakse:  kissa oli painunut takaisin viidakkoon muikut ja hiiri mahassaan.  Jäljelle oli jäänyt vain myrkynvihreä sappi.

Olisi vienyt sen tuliaisiksi Davidille.