Tämä syksy tunkee jo sisälle.  Vaimo valittaa keittiön pöydän ääressä viluaan ihmetellen, että miten minä tarkenen t-paidassa.  No, en oikein tarkenekaan.  Vein äsken linnuille syömistä, orava siellä jo odottelikin.  Lämpimän takin sisälläkin tuntui kylmyys.  Ilmeisesti liian vähän liikuntaa noiden jalkavaivojen vuoksi.  Verenkierto hidastuu ja veri muuttuu suonissa kylmän hyhmäiseksi.  Hrrr...
Kelmeä aurinko tuli nurkan takaa silmiä häikäisemään.  Lämpöä se ei suostu antamaan.  Onkohan se suuttunut jostakin, kun on meitä pohjoisen asukkaita vältellyt monta kuukautta.  Ettei vaan muuta kokonaan etelän maille.  Sitä se ilmastonmuutos siis tarkoittaa:  ettei tule helteitä eikä paukkupakkasia.  Että semmoista märänkoleaa jollotusta läpi vuoden.  En kyllä ala!  Otan nukkeni pois leikistä ja murjotan pimeintä nurkkaa tuijottaen lopun ikäni.  Enkä puhu kenellekään vaan vien synkistelemisen niin pitkälle kuin mahdollista.  Epäilen kumminkin, että lopulta se kääntyy pelkäksi naurun pärskeeksi. 

Eli siitäkään ei loppujen lopuksi tule mitään, siitä lopun aikojen odottelemisesta.  Mittään tuu mittään, sanoi esikoinen pienenä, kun Aku Ankan piirtäminen ei heti onnistunut.

Olisiko Iines helpompi?