Piti käydä Buranaa ostamassa ja syömistäkin.  Sanoin vaimolle, että katsotaan se ruokapuoli siten tultuani.  Ensin piti kuitenkin syöttää kissa, se odotti pihapöydällä.  Muikut kelpasivat mainiosti - kolmannen kerran samana päivänä, plus muut sapuskat.

Pysäköin apteekin eteen ja heti oli joku ukonretale myymässä kiikaria, tietysti halvalla.  Sanoin omistavani semmoisen.  Ukko näytti jotain pussukkaa, että se onkin yökiikari.  Hyvähän se on päivällä puhua yökiikarista.  Päätin sen myyntipuheen sanomalla, etten yöaikaan katso minkäänlaisella kiikarilla.

Buranan ja apteekin salmiakin jälkeen menin viereiseen kirppikseen ostamaan villisian lihaa, joka on liian kallista ja liian hyvää.  Kysyin myyjältä, että onko hän maistanut.  Ei ollut - vielä.  Varoitin häntä lankeamatta siihen riippuvuutta aiheuttavaan purkkilihaan.  Hän kiitti varoittelusta, sillä hän ei halunnut tuhlata koko tiliänsä villiin sikaan.  Itsekin arvelin hänen roposilleen löytyvän kauniimpiakin kohteita.  Semmoisten mausta en osannut sanoa, kun en ole maistanut.

Olisi hyllyssä ollut kantarellejä ja suppilovahveroita, mutta arvelin jossain vaiheessa saavani itseäni sen verran ojan toiselle puolelle, että saan niitä ostamattakin.  Oikein omatuntoa kolkutteli saamattomuuteni - taas kerran.

Tien toisen puolen parkkipaikalla oli pari torimyyjää.  Toisella oli syksyn satoa ja toisella jotain päre- ja puutavaraa.  Kiersin lähemmäksi, kun piti mennä kuitenkin repimään seinästä rahaa.  Olen aina vähän heikkona käsin tehtyihin puutuotteisiin:  kotona on yksi vihreäksi maalattu keinutuolin poikanen, jossa istuu Pekka-nukke sekä useita persoonallisia pikkujakkaroita.  Nyt siellä oli maalaamaton, melko kookas ja hellyttävän kömpelö avolavakuorma-auto, hinta 45 euroa.  Myyjä lupasi siitä kympin alennusta, kun oli hiljainen päivä.  Kysyin, että milloin se seuraava hiljainen päivä on, niin tulen sitten hakemaan vieläkin halvemmalla.  Mies sanoi heivaavansa hinnasta vielä vitosen, jos vien sen pois ilman pitempiä puheita.  Pitihän se ostaa.

Luultavasti annan sen lahjaksi Ezikoisen pian vuoden täyttävälle kuopukselle.  Onhan se jo sen verran iso poika, että auton tarvitsee.  Kun siinä on lavakin, ja puupyörät.  Komea tuo kuormuri olisi kotonakin. On uniikkikappalekin.

Kaupan ovella tapasin entisen työkaverin, joka oli päässyt töistä normaalia aikaisemmin ja käynyt metsässä hakemassa suppilovahveroita ja lampaankääpiä.  Ja vielä eräällä vanhalla sienipaikallani,  joten oli vain oikein ja kohtuullista, että hän luovutti kerjäämättä osan minulle.  Kiitin ja kumarsin.

Siispä kotona paistoin vahverot ja sekoitin ne muikkupadan sekaan, josta olen puhunut jo liikaakin.  Hyvää oli taas, ehkä entistäkin parempaa.  Eikä se taaskaan paljon vajennut, vaan riittää lopun vuotta.

Huomenna teen lampaankäävistä leivän päälle pihvejä.  Jonain toisena päivänä, ehkä ensimmäisten yöpakkasten ritistessa kumisaappaiden alla, minäkin loikkaan ojan yli metsän hämärään taikamaailmaan.  Pitäisiköhän ottaa kompassi matkaan - ja sienikirja.