Tähän aikaan kirjoittamani on ihan tietenkin aivan kukkua, mutta pienen lapsen tavoin yritän vielä keksiä jotain tekemistä ennen nukkumaan menoa.  En kärsi unettomuudesta, mutta kun laiskalassena nukuin tänäänkin pitkät päivärit, niin eihän sitä edes ilkeä sänkyyn mennä, ennen kuin oikeasti väsyttää.
Eläkkeellä olossa on juuri se riemu ja hauskuus, että voi rikkoa aikajanaa ja kellistää sen ylösalaisin.  Kun seuraavana päivänä ei ole sovittuja menoja, paitsi joskus, niin voi rytmitellä päiväänsä mielin määrin sielunelämän siitä kärsimättä.  Kissakin on sopeutunut epämääräiseen aikakäsitykseemme hyvin, nousten  petiltään samaan aikaan isäntänsä esimerkkiä noudattaen, haukotellen ja venytellen sekä aamusilityksiä odotellen.  Vaimo on yleensä noussut hetkeä aikaisemmin odottamaan aamiaisen laittajaa.  Hakee sitten lehden minun paahtaessani sämpylänpuolikkaat rapeiksi vastaanottamaan oivariinia ja tonnikalaa päälliseksi.
Siinä vaiheessa kissakin on saanut itsensä putsattua ulkoilukuntoon, joten jäämme kaksin hiljaisuuteen.  Korkeintaan vaimo hytisten valittaa  kylmää ulkoilmaa ja minä siihen, että kahvi on jo tippunut, joten ota mukisi ja kaada siihen kuumaa ja nauti muhkusämpylöistä niin kauan kuin nekin lämpimiä ovat kun en itse kerkiä (lämmittää).  Vaimo istuu keittiön pöydän ääreen evästänsä mussuttamaan ja minä olohuoneeseen levittämään Keskisuomalaista lukutuokiota varten kippoineni ja syömisineni.  Siinä meneekin rauhassa rapiat puoli tuntia, jonka jälkeen otan esim. Suomen Kuvalehden kainaloon ja suoriudun täysistunnolle.  Siellä menee pari, kolme tai neljäkin hetkeä riippuen artikkelien kiinnostavuudesta.  Minuuttimääriä ei voi sanoa, koska vessassa aika ei ole laskettavissa.  Paitsi silloin, jos vaimo koputtaa oveen sanoen, että olisikohan hänen vuoronsa - ja nopeasti, pliis, tai tapahtuu kauheita.  Harvoin kuitenkaan näin dramaattisiin käänteisiin aamu päättyy, sillä yleensä varmistan hallitun lopputilanteen kysymällä etukäteen, että sinäkö ensin vai minä?  Näin ennakoiden estetään mahdolliset kriisitilanteet.  Sen periaatteen opin jo nuorena YK:n rauhanturvaajan tehtävissä.  Kunnon koulutus estää myös perheen sisäisiä konfliktejä jo ennalta.
Aamutoimista ei kulu kuin tuokio, kun pitää ruveta miettimään, mitä oikeasti syömme tänään?  Pitääkö lähteä metsään haulikon vai kiväärin kanssa?  Tarvitaanko sorsaa, metsoa, teertä?  Hirveä, karhua, kengurua?  Muistan sitten, ettei minulla ole moisiin hommiin edes asetta, joten tyydyn miettimään Sokoksen lihatarjouksia tai kaapissa odottavia lämmityksiä.  Ja jälkimmäiset ovatkin parhaimpia hektiseen elämään totuneille.

Rattoisan leppeästi se päivä sujuu, eivätkä päiväritkään kauheasti rasita, jos takapuolen alla olevat pehmikkeet olen oikein muistanut asetella.  Ei siis liene ihme, että tässä vielä kirjoittelen kohtalaisissa sielunvoimissa.

Alkaa jopa lievästi silmiä painostaa.  Nykyaika on vaan niin paineista, ettei mitään määrää!