Yöllä on hyvä hyrrätä taivaalla nelipaikkaisella Cessnalla kuljettaen tärkeää postia rajussa sateessa ja vastatuulessa laskutelineiden hipoessa vuoren ylimpiä reunoja. Juuri ja juuri pääsen moottorin yskiessä yli ja huokaisen helpotuksesta.  Ehkäpä saan tärkeän postini perille asti.  Juon loput termospullon haalistuneesta kahvista ilman sokeria ja kermaa, taskumatinkin tyhjensin hermostuksissani jo lähtökentällä tuulen yltyessä ja tyttöystäväni vilkuttaessa itku silmässä valvontatornin sateesta märän ikkunan takana.  Pakko mikä pakko, ehkä matka on viimeiseni, mutta joku muu sitten jatkaa - ja nai naiseni...

Siihen mustasukkaisuuskohtaukseen havahdun: on vuodenaikaan nähden tosi pimeää, mutta ei tuule eikä sada edes vettä.  Istun koneeni ääressä, enkä suinkaan pienkoneen ohjaimissa Alppien tai Kalliovuorten yllä. Mutta vaarallista yhtä kaikki.  Joku kymmenestä sormestani voi jäädä jumiin kirjasimien väliin, kun minulla on semmoinen vanhakantainen kirjoitin, jossa ei nappuloita hipaista vaan oikein hakataan tehokkaasti ja melkein raivokkaasti riippuen siitä, että onko aiheena romanttinen nyyhkytarina vai raivoisa seikkailujuttu.

Näin iltamyöhään ( tai aamutuimaan) saattaa poikamainen seikkailumieli laittaa kirjoittamaan puolinukuksissa niitä uusiotarinoita, joista lapsena näki valveunia keskellä päivääkin.  Josta vanhemmatkin vähän huolestuneina puhuivat keskenään, että taas tuo aleksiskivi on tuossa synkkänä tunnin istunut tyhjään tuijottaen.

Ja minulla kun oli niin hauskaa omassa maailmassani.