Enää ei mahassa möyri maansiirtokone suolia siirrellen.  Ainoastaan pieni bobcat paikkoja siististi pinoten.  Vessastakin olen melkein vieraantunut.  Eikä tarvitse rakentaa sänkyyn karhunpesää, ettei tunne oloaan napatutkijaksi alastomana jäälakeudella.  Eikä tarvitse nähdä nälkää viikonvaihteen ruokien homehtuessa jääkaapissa.  Ja voi juoda vaikka olupullollisen pelkäämättä sen räjähtävän peräpäästä kuun kiertoradalle vievällä voimalla.
Eilen oli pakko hakea kaupasta elikoille ruokaa ja omalle väelle voimariinia, lihaliemikuutioita ja ohraleipää.  Viiden maissa rallimurina ysitiellä oli sen verran hiljentynyt, että uskalsin yrittää ylitystä tien yli.  Auto oli seissyt kolme päivää ja oli kuin kohtalaisen pyrypäivän jäljiltä.  Koivut olivat siementäneet sen kauttaaltaan.  Saas nähdä, alkaako joka rakosesta ensi juhannuksen alla työntää pieniä koivuja.
Oli vielä kovin hutera olo, joten en jaksanut jaloin, mutta auto piti harjata, joten jätin pyöräkassin peräkontin taakse, putsasin paikat, käynnistin auton, kuuntelin käyntiäänen, laitoin radion ja valot päälle, pakkia ja lähdin peruuttamaan pihasta sivutiellemme.  Kuului outoa ratinaa ja päässäkin ritisi:  pyörökassi!  Siitä oli tullut Kiasma-kelpoista tavaraa.  Onneksi ei ollut elävä alkuunkaan, mietin, manasin ja piilotin jämät puskaan.
Muutenkin ajaminen tuntui olon mukaiselta: huteralta. 
Reissu meni kuitenkin ilman enempiä kommervenkkejä, paitsi että lihaliemikuutiot unohtuivat.  Kissakaan ei ollut vastassa.  Pelkäsi varmaan, että isäntä ajaa senkin romuksi.  Elikot saivat kuitenkin iltasapuskansa.
Niin, eikä leipääkään enää sunnuntaina löytynyt, paitsi jotain ihmesekotuksia.
Eipä siinä muuta kuin lepäämään ja toivomaan parempaa päivää huomenna.

Tänään:  Oli vähän parempi, mutta ajatus edelleen jumissa.  Alapään pelatessa vilkkaasti yläpää lepää.  Sehän on meille tosi miehille niin ominaista.