Olen jotenkin kiintynyt nykyiseen asuinpaikkaani.  Pari vuotta sitten muutimme paikkakuntaakin, mutta siltikään ei tarvinnut muuttaa fyysisesti mihinkään.  Jäimme olla möllöttämään näille entisille sijoille siankylkeä mussuttamaan.  Erityisesti kissa tykkäsi siitä, että osoite pysyi entisenä.  Emme mekään turhautuneet siitä, että kirkonkylästä tuli pelkkä kylä.  Joillekin vanhoille, jämähtäneille korpilahtelaisille se oli aika kova paikka.

Mehän olimme asuneet paikkakunnalla vain 35 vuotta + minä lapsena 5 vuotta, joten meitä pidetään vastamuuttaneina noviiseina, jotka yhä tarvisevat karttaa keskustassa suunistaessamme.  Tulimme tänne vielä Pohjois-Karjalasta muutaman sopeutumattoman vuoden jälkeen.  Olimme siis jälkijunassa tulleita siirtolaisia. 

Nyt alkoi kuitenkin tilanne olla sellainen, ettei meillä olisi kohta ollut kattoa pään päällä.  Ei, ei meitä kukaan pois häätänyt tai edes siihen suuntaan vihjannut, vaan katto alkoi vain ihmeesti hapristua.  Vuoti piipun juuresta, peltikatteessa enemmän ruostetta kuin metallia.  Harakat pomppivat pilkallisina ripaskaa.  Hyvä niiden oli pomppia, kun alusta oli niin luistamaton, ettei edes lumi alas vajonnut ennen juhannusta. 

Ei tätä asuisijaa voinut taloksi nimetä, mörskä alkoi olla eli häpeäpilkku.  Ohikulkijatkin käänsivät katseensa pois päin ohikulkiessaan ja hiljaa huokailivat säälivästi.  Tai sitten hetken päästä kuului makea naurun remakka.  Aina kun yläpuolella jokin rasahti, niin kissakin vilkuili ylös, että joko pitää ulos livahtaa.

Niinpä päätin jokin aika sitten, jotta nyt saa riittää.  Ensi talveksi etsimme uuden katon päämme päälle, kun tuntuu ihan siltä, ettemme vielä tänä suvena manan maille katoa.  Kissakin on vielä vetreässä kunnossa ikäisekseen.

Sattui siihen rakoon tulemaan vielä kattoedustajakin, jonka nappasin puhutteluuni, ennen kuin se pääsi karkaamaan.

Painostuksen jälkeen ja luvattuani hänelle takaisin hänen vapautensa ja pääsyn rakkaan perheensä tykö, teimme kaupat.  Reilusti lupasin maksaa ja melkein käteisellä.  Tosin jälkeen päin jäin miettimään, että mitä tuli luvattua.  Mutta ainakin edustaja lupasi suuria:  työn alkamisen kesäkuun alusta ja viikossa valmiiksi!

Tosin se lupaus ei ihan pätenyt:  työt alkoivatkin jo toukokuun alkupäivinä ja Kymppiremontin pätevät nuoret miehet purkivat entisen ruostekasan ja pistivät uuden kattoluomuksen kohdilleen alle viikossa sekä päälle vielä savupiipun korjauksen ja pellityksen,  Simsalabim ja akradakabra - kuni tuhannen yön sadussa.  Paitsi, että ihme tapahtui kirkkaassa päivänvalossa ja hyvän sään aikana.

Nyt on niin hyvä olla,  Vaikka viikonvaihteessa tuli välillä vettä niin, että raikas, niin katolta kuului vain vaimea ropina, sellainen sopivan viihdyttävä.  Harakatkaan eivät ole uskaltaneet kokeilla varpaittensa pitävyyttä.  Muutama ohikulkija on kehunut upean punaista kattoa, valkoisia saderännejä ja mitä kaikkea!  Koko talo on ikään kuin ryhdistäytynyt.  Itsekin pasteerailen pihassa selkä notkolla ja olen sen näköinen, että itsehän tuon rustasin yhtenä iltapuhteena - joutessani.

Odotan malttamattomana ensi talven lumia ja tuiskuja, olkoon se ankara ja tuiskuista painava.  Kyllä katto kestää!