Hyvähän vedottomassa paikassa on istua, mutta kun itsessä ei ole vetoa ja mieliala on kuin märkä, homehtuva rätti, niin...
Eilenkin olisi pitänyt mennä rippijuhliin.  Eikä edes maan ääriin, vaan ihan tuohon naapurikuntaan. Mutta heitäpä märkä rätti ulos ja käske sen mennä jonnekin.  Katso sitten parin tunnin kuluttua, että miten pitkälle se on päässyt.  Joo, samassa paikassa se vaan lojuu.
Sentään sähköpostionnittelut laitoin lauantaina, kun tuntui olo vähän nuivalta.  Olisiko ollut vähän kuumettakin(seli seli).  Menikö viesti perille, en tiedä kun alituiseen sählään muutenkin kaikenlaisen tekniikan kanssa.
Aurinko paistaa ja tuuli kuivattaa märkää heinikkoa rankan sateen jäljiltä.  Sekin vielä!  Sää ei suosi edes kunnon apatiaa.  Saisi edes rauhassa kieriskellä alakulon sahajauhossa niin, että lopulta tuntuisi ihan mukavalta, ravistaisi jauhot päältään ja alkaisi vaikka puuhastelemaan jotain.  Tai ainakin aikoisi alkaa.

Esikoinenkin soitti illalla, oli ollut avec Pudabestissä viikon.  Kertokoon itse lisää postauksessaan, jos mahataudiltaan pystyy.  Ainahan ne ovat mukavia reissuja.  Varsinkin, jos suurin piirtein hengissä ja ehjänä kotiinsa selviää.  Ainakin tuntuu vähän aikaa niin hemmetin mukavalta olla taas kotona.

Tunne on samanlainen, kuin entisajan kesämökkielämä.  Kun viikonkin vietti kymmenasteisessa tihkusateessa lämmittämättömässä hökkelissä ilman vessaa ja juoksevaa vettä vain itikoiden taukoamattomia kuunnellessa ja kaikkien riidellessä lopulta keskenään siitä, että kenenkä kuningasidea se oli lähteä lomailemaan tänne hemmetin korpeen, kun sentään maapallolla esiintyy sivistyneempääkin elämän muotoa.  Niin sitten takaisin tullessa pari päivää vain ihmetteli lämmintä, tilavaa asuntoa, sähkön ihmettä, kylmää juotavaa ja ihanaa perhettään.  Kunnes siihen kaikkeen taas tottui ja turtui.  Ja piti päästä takaisin sinne villiin ja vapaaseen luontoon vähän tuulettumaan!

Nykyäänhän mökkielämässä ei ole enää mitään hohtoa, koska useimmilla on niin hienot ja viimeisen päälle varustetut huvilat, että luontodokumentitkin katsotaan kotiteatterin seinän levyisiltä skriineiltä niin, ettei tarvitse potkia varpaitaan rikki rannan teräväreunaisiin kiviin eikä altistua auringon ultraviolettisäteilylle, järven levälautoille eikä punkkien aiheuttamalle borrelioosille.  Puhumattakaan pihan roskisten ympärillä pyörivistä sitikarhuista ja koirasusista ja tappajamehiläisistä.  Onneksi huvila on ns. suljettu tila niin, että autoonkin pääsee ulkona käymättä.

Tosin kotimatkalla - koko sen viidensadan kilometrin mittaisella - on uhkana tien yli juoksentelevat hirvet ja piikikkäät, renkaita puhkovat siilet, 50-metriset sataakahtakymmentä huimistelevat rekat ja muut kanssa-autoilijat, jotka yrittävät tunkea eteesi jokaiselta risteävältä tieltä niin,että jarrurummut hehkuvat punaisina kuin formula-autossa.  Kaikkeen on tietysti viime kädessä syypää vieressä motkottava kumppani, takapenkillä rääkyvät kakarat ja kuolaava koira ja...

On se niin mukava vain olla kotona mitään tekemättä.  Tulipa tuosta vuodatuksesta taas niin tyyni ja seesteinen olo. Taidan hiljalleen siirtyä pihan puolelle istuskelemaan ja nälkäisiä elikoita syöttämään.  Kun tuo aurinkokin paistaisi jopa risukasaankin, ellei se olisi parimetristen ukonputkien varjostama.  Taidan itsekin laittaa uuden, nahkaisen lierihatun liian pitkien kutrieni suojaksi.  Ne säteet, nääs.