Nuorena ja kevytkenkäisenä se oli varmaan liikunnan ilo.  Jossain vaiheessa tuli mukaan myös voittamisen tahto.  Sitten se vaimeni haluun voittaa tyttöjä, ainakin lainaksi,  jos ei ihan omaksi.  Eikä pelkkä tanssiharrastus riittänyt riitävän fyysusen kunnon ylläpitämiseen, vaikka muuten elämisen ehdot olivat olivat vaatimattomat eikä ollut varaa eikä haluja harrastaa huonoa elämää.  Eikä radalla voittaminen enää juuri kiinnostanut tajutessani, ettei edes kansalliseen kärkeen ole edellytyksiä. 

Nykyisin urheilun seuraamisessa taitaa olla olennaista laiskuus.  Seuraan kyllä - lähinnä television kautta - moniakin kilpalajeja.  Joissain formuloissa nukahdan säännöllisesti jo kymmenen minuutin kuluttua ensimmäisen mutkan hörhöilyjen jälkeen.  Nykyisin ei edes kolise enää, vaan kaikki ovat taitavia kuskeja.  Joka on äärettömän yksitoikkoista seurattavaa.  Niistä takavuosien kuolonkolareista en tosin tykännyt, mieluummin suljin toosan siinä vaiheessa.  Ruumiiden lukumäärän luin vasta seuraavan päivän iltalehdestä.

Oikeastaan tämän vuodatuksen aiheutti tämän illan USA-Suomi jääkiekko-ottelu.  Mielenkiintoa lisäsi omien rökäletappio pari päivää varhemmin.  Sitä en katsonut kuin vähän alusta.  Oli sen verran tylyä seurattavaa.  Nytkin olin pari kertaa vähällä lopettaa, sillä meno oli sen verran tuskaista.  Mutta kuitenkin jossain syvällä sielussa eli pieni toivon kipinä, joten katsoin itseltäni hieman salaa:  televisio oli auki, mutta olin puuhailevani muuta välinpitämättömänä, mutta korvat höröllä.

Ja uskomaton tapahtui:  USA antautui!  Suomalaiset ovat oppineet lopultakin, kymmenien vuosien jälkeen viime hetken voittamisen kulttuurin.  Oli vähällä, etten ääneen siunaillut ihmettä.  Siinä on vanhalle gubellekin ihmettelemistä.  Ei väliä, vaikka taloudessa mennään pian syöksykierteellä Kreikan perässä pohjamutiin.  Eiväthän ne siellä pelaa edes kiekkoa, ne onnettomat! Pian pärjäämme heille jopa potkupallolajissakin.

Mutta eihän pelkkä voitonhuuma kauan voi kestää:  tulee hetki, jolloin miettii tulevaisuutta,  Vielä on matkaa jääkiekon mestaruuteen ja puhtaaseen autuuteen,  Vielä on matkaa... niin mihin?

Mutta, mutta, kaiken kruunasi Ruotsin ottelu, jonka se meni mokaamaan viime sekunneilla.  Sillä hetkellä koin lopullisen katharsiksen. 

Koin tunteista kaikkein puhtaimman:  vahingonilon!  Olihan Ruotsin media hehkuttanut törkeän röyhkeästi omiensa paremmuutta ja ylivoimaa ja tie mitä - ja samalla Suomen huonoutta - viikkokaupalla mitä noloimmin ilmaisuin. 

Siitäs saivat!  Nyt olen täysin onnellinen aina siihen asti, kunnes... 

Taidan kuunnella seuraavan ottelun ikkunan takaa kurkkien.  Ja pelkään, että taas kerran tulee turpiin ja joku on taas vahingoniloinen.  Vaan en minä,

Olen jotenkin kiintynyt nykyiseen asuinpaikkaani.  Pari vuotta sitten muutimme paikkakuntaakin, mutta siltikään ei tarvinnut muuttaa fyysisesti mihinkään.  Jäimme olla möllöttämään näille entisille sijoille siankylkeä mussuttamaan.  Erityisesti kissa tykkäsi siitä, että osoite pysyi entisenä.  Emme mekään turhautuneet siitä, että kirkonkylästä tuli pelkkä kylä.  Joillekin vanhoille, jämähtäneille korpilahtelaisille se oli aika kova paikka.

Mehän olimme asuneet paikkakunnalla vain 35 vuotta + minä lapsena 5 vuotta, joten meitä pidetään vastamuuttaneina noviiseina, jotka yhä tarvisevat karttaa keskustassa suunistaessamme.  Tulimme tänne vielä Pohjois-Karjalasta muutaman sopeutumattoman vuoden jälkeen.  Olimme siis jälkijunassa tulleita siirtolaisia. 

Nyt alkoi kuitenkin tilanne olla sellainen, ettei meillä olisi kohta ollut kattoa pään päällä.  Ei, ei meitä kukaan pois häätänyt tai edes siihen suuntaan vihjannut, vaan katto alkoi vain ihmeesti hapristua.  Vuoti piipun juuresta, peltikatteessa enemmän ruostetta kuin metallia.  Harakat pomppivat pilkallisina ripaskaa.  Hyvä niiden oli pomppia, kun alusta oli niin luistamaton, ettei edes lumi alas vajonnut ennen juhannusta. 

Ei tätä asuisijaa voinut taloksi nimetä, mörskä alkoi olla eli häpeäpilkku.  Ohikulkijatkin käänsivät katseensa pois päin ohikulkiessaan ja hiljaa huokailivat säälivästi.  Tai sitten hetken päästä kuului makea naurun remakka.  Aina kun yläpuolella jokin rasahti, niin kissakin vilkuili ylös, että joko pitää ulos livahtaa.

Niinpä päätin jokin aika sitten, jotta nyt saa riittää.  Ensi talveksi etsimme uuden katon päämme päälle, kun tuntuu ihan siltä, ettemme vielä tänä suvena manan maille katoa.  Kissakin on vielä vetreässä kunnossa ikäisekseen.

Sattui siihen rakoon tulemaan vielä kattoedustajakin, jonka nappasin puhutteluuni, ennen kuin se pääsi karkaamaan.

Painostuksen jälkeen ja luvattuani hänelle takaisin hänen vapautensa ja pääsyn rakkaan perheensä tykö, teimme kaupat.  Reilusti lupasin maksaa ja melkein käteisellä.  Tosin jälkeen päin jäin miettimään, että mitä tuli luvattua.  Mutta ainakin edustaja lupasi suuria:  työn alkamisen kesäkuun alusta ja viikossa valmiiksi!

Tosin se lupaus ei ihan pätenyt:  työt alkoivatkin jo toukokuun alkupäivinä ja Kymppiremontin pätevät nuoret miehet purkivat entisen ruostekasan ja pistivät uuden kattoluomuksen kohdilleen alle viikossa sekä päälle vielä savupiipun korjauksen ja pellityksen,  Simsalabim ja akradakabra - kuni tuhannen yön sadussa.  Paitsi, että ihme tapahtui kirkkaassa päivänvalossa ja hyvän sään aikana.

Nyt on niin hyvä olla,  Vaikka viikonvaihteessa tuli välillä vettä niin, että raikas, niin katolta kuului vain vaimea ropina, sellainen sopivan viihdyttävä.  Harakatkaan eivät ole uskaltaneet kokeilla varpaittensa pitävyyttä.  Muutama ohikulkija on kehunut upean punaista kattoa, valkoisia saderännejä ja mitä kaikkea!  Koko talo on ikään kuin ryhdistäytynyt.  Itsekin pasteerailen pihassa selkä notkolla ja olen sen näköinen, että itsehän tuon rustasin yhtenä iltapuhteena - joutessani.

Odotan malttamattomana ensi talven lumia ja tuiskuja, olkoon se ankara ja tuiskuista painava.  Kyllä katto kestää!

Viikon verran olen lähitien kuraisia penkkoja tutkaillut sillä silmällä, että horjuskelisiko siellä kevättokkuraisia piikkikasoja.  Ei ole kumminkaan yhtään tullut vastaan.

Takavuosina pelastin kerran yhden voipuneen ja nälkäisen siilin sisälle erityishoitoon.  Viikon verran sitä syötimme, juotimme ja lepuutimme kuin piispaa pappilassa.  Sitten se jo ilmaisi pahvilaatikkoaan räpistelemällä olevansa halukas omia polkujaan tallomaan.

Pihapiiriin se jäikin koko kesäksi, oli sen verran tottunut talon menuun ja menoon.

Muitakin on jäänyt mieleen.  Oli persoonallinen Ahtisaari-siili, joka oli loukannut toisen takajalkansa, joten huojui kuin merimies kulkea vaaputtaessaan,  Se olikin vakituisena meillä ainakin kolme vuotta.

Oli myös pippurisen kiroileva Milla Palokankaan sarjakuvan kaltainen otus.  Se ei kerjännyt ruokaa, vaan vaatimalla vaati tehostaen ilmaisuaan käymällä pienine mutta terävine hampaineen varpaaseen kiinni.  Usein piti nostaa jalat pihapenkille siilin kiertäessä ympyrää ruohikossa ruokaa tai varvasta etsien.  Parin kesän jälkeen se oli joko rauhoittanut tapansa sekoittuen muihin kaltaisiinsa tai sitten oli joutunut hukkateille uhkarohkeiden tapojensa vuoksi.

Hurjimmillaan - kymmenkunta vuotta sitten - pihassamme vilisti iltaisin parisen kymmentä piikkikasaa.  Siihen aikaan vaimolla riitti iltakaudeksi siilinruokavalmisteluja.  Piti ostaa iso koiran kuivamuonasäkki ja siitä annostella niille yli kymmeneen kuppiin omat annoksensa. 

Viime vuosina siilit ovat melkoisesti vähentyneet.  Lähinaapurit ovat aika nuukia syöttämisissään.  Tai liian kiireisiä.  Yksi naapuri pitää pihansa kai liian siistinä.  Voi joku olla nuukakin.  Mutta vähän kauempana asuvatkin siilifilantroopit sanovat siilikannan pienenneen dramaattisesti muutaman vuoden kuluessa.

Sentään joka kesä on aina muutama tullut meidän luoksemme seurustelemaan ja menneen talven olosuhteista kertomaan.  Kovia ovat olleet heidän talvensa:  liikaa pakkasta ja liian paksuja kinoksia - tai sitten liian ohuita.  Liikennettäkin liikaa, vaikka meidän pikkutiellämme liikenne on vähäistä ja paikallista.  Eikä hurjastelijoita esiinny.

Eilen illalla, kun kurkistin kissaa jo pimenneeseen pihaan, niin kuulin ilokseni tuttua tuhinaa.  Yritin fikkarilla etsiä äänien lähdettä, mutta en pystynyt niitä tarkkaan paikallistamaan.  Mutta aivan selvästi siellä ainakin pari siiliä jo harjoitteli alkukesän turnajaisia varten.  Vein tervetulotoivotukseksi niille kunnon annoksen kissan muonaa.

Tervetuloa taas messiin, siilukaiset!

Oli aamukahvit juotu, tonnikalasämpylät syöty ja lehti luettu.  Siis aivan rutiini aamu.  Televisionkin avasin ja kävin tietokoneen ruudullakin katsomassa viestit ja viimeiset uutiset.
Rutiineihin kuului myös vessassa käynti.  Juuri kun istahdin ja avasin Tekniikan maailman (vessakäyntiin kuuluu ehdottomasti jonkun lehden lukeminen, joskus kirjankin), niin ovikello soi-

Siis kuka halvattu tähän aikaan!

Onneksi toimenpiteet olivat vielä aloitusvaiheessa, joten housut ylös ja avaamaan.  Ulkona seisoi nuoren puoleinen mies, joka sanoi ensimmäiseksi tunnistavansa näöstä talon isännän ulkoseinästä roikkuvasta joskus tekemästäni omakuva- betonireliefistä.  Vasta sitten esitteli itsensä, oli katonkorjaajien ammakuntaan kuuluva.  Olin ensin sanomassa tiukan epuun, mutta sitten muistin juuri edellisenä iltana miettineeni talomme ruosteisen peltikaton kuntoa ja äskettäin sisälle lorahtanutta vettä.

Joten jäin kuuntelemaan enkä tylyttämään.  Kaverilla tuntui olevan homma hallussa ja hetken kuluttua pyysin sisällä.  Ennen sitä hän kävi tekemässä arvion katon kunnosta.

Ja se oli tietysti korutonta kertomaa.  Olin sitä asiaa siirrellyt takaraivooni päin jo useamman vuoden ajan.  Kun oli kaikkea muutakin rempaa, jotka vaativat pikaisia toimenpiteitä:  ikkuna- ja oviremonttia, lämmitysjärjestelmä uusintaa ja viimeksi vesijohtojen täysremontti.  Eihän sentään kaikkea yhtä aikaa.  Ihminen elää myös leivästä eikä jatkuvasta remontista.

Niinpä siinä kävi sitten, että tuntia myöhemmin olin allekirjoittanut parin kympin remonttiurakan kattorakenteisiin.  Homma toteutuu kesäkuussa.  Melkein olisi huimannut, ellen olisi niin tyhmä tai kylmähermoinen, ettei allekirjoittaessani edes käsi kovin pahasti tärissyt.

Mutta eipähän ensi talvena katto rojahda niskaan, josta olen aika iloinen.  Muutenkin, laitetaan sen tonnikalan alle sitten näkkileipää ja juodaan raikasta vettä päälle.  Vapaa-aikana käymme sitten uutta kattoa ihailemassa.

Mutta vessassakäynti unohtui tykkänään.  Huomenna täytyy varmaan ottaa toinenkin lehti lukemisiksi.

Kesä lähestyy lupaavasti eikä naapurimme ja meidän välillämme ole enää mitään rajaa.  Onneksi pärjäämme keskenämme hyvinkin leppoisissa merkeissä, kuten tuo rajankäyntikin osoitti.

Kuusirivistö on kaadettu, rungot katkottu ja mitattu sekä poisviety.  Ilman, että itseni olisi tarvinnut juuri mitään tehdä.  Päin vastoin, sain rungoista jopa pienen (muodollisen) korvauksenkin. jossa siinäkin oli liikaa.  Jos olisi homma mennyt taiteen sääntöjen mukaan, olisin varmaan joutunut maksamaan monenlaisia kulueriä ammattimiesten työosuuksista.

Mutta hyvä naapurini tyytyi jäjelle jääneisiin saunanlämmityskalikoihin ja siihen, ettei tarvitse myrskysään sattuessa tuijottaa talon vieressä huojuviin kuusenlatvoihin niin, että niskatkin natisevat.

Lupasi vielä istuttaa jotain muuta puulajia tonttiemme rajalle.  Niitä ei meidän aikanamme tarvitse moottorisahoilla kaadella.

Nyt se sitten nurin, se rajakuusikko.  Se pohjoirajan naapuri sen kaasi sahoineen.  Useampia kuutioita siitä tuli, tosin ei mitään rahakasaa siitä kerry.  Kunhan teemme kaimamatin kanssa tiliä, niin luulen jääväni maksun puolelle.  Niin paljon on hän ponnistellut kaatamisessa, karsimisessa - ja jäjellä on vielä sahalle kuljettamiset ja muut vähäisemmät , mutta aikaa vievät raivaukset.  Kun en itse ole juuri mitään tehnyt.  Mitä nyt kerran mittamiehen apuna ollut.

Täytynee tunnustaa, ettei nykykunnollani minusta olisi mihinkään ollutkaan.  Kun jo kirjurina olo pyrki hengästyttämään tukilta toiselle könytessä.  Kai se vanha astma vieläkin vaivaa, vaikka tupakointikin on jäänyt jo monta vuotta sitten.  Mutta autoilua on edelleen liikaa ja lenkkeilyä liian vähän.  Tai sanotaan suoraan, ettei kuluneena talvena postilaatikkoa pitempinä.  Kun kissakaan ei lenkkikaveria kaipaa ja aina on muutenkin väärä keli ulkoiluun.  Kesälläkin tuulee, sataa tai muuten vain laiskottaa eli on ihan kiva olo muutenkin.

Mutta helpotus on suuri, kun ei tarvitse enää pelätä, että myrskyn tullen mahdottoman korkea kuusirivistö kaatuu naapuritalon päälle.  Omasta talosta kuusikko on ainakin viidenkymmenen metrin päässä, mutta 90-luvulla rakennettuun naapurin residenssiin vain kymmenen metriä - muutenkin nykytrendin mukaiselle minitontille väkisin rekennettuun rinnepaikkaan.  Oma tontti sentään puoli hehtaaria, rakennusoikeuttakin olisi jopa myytäväksi asti tontin muodossa.

Tehkööt sitten perilliset mielensä mukaan.  Voi tämä oma talokin olla jo mennyttä kalua jo siinä vaiheessa, kun aika nykyisisistä asukeista jättää.  Sitten sadan vuoden päästä tai jotain...

Mutta kummittelemaan kyllä tontin pusikkoon jään, ihan huvikseni vaan. Myyrille ja peltohiirille mukavia juttelen ja raparperin varsia mielekseni mutustelen.

Ei, ei kyseessä ollut taloudellinen romahdus.  Putous ei olisi kovin suuri.  Tulivat vain jäät katolta, koko teli katon mitalta.  Pihan eli etelän sivustalta oli tullut jo aikaisemmin alas.  Tien puolen räystäältäkin paksu jää kurkki jo uhkaavasti,  Arvelin, että viimeistään huomenna pitää mennä katolle avittamaan loput vaaratekijät alas.  Joka kevät se pitää tehdä, kun katto on niin loivasti viettävä ja pelti jo niin karhea, ettei tule vapaaehtoisesti.

Olin juuri käynyt tarkastelemassa tilannetta otsa rypyssä samalla, kun päästin kissan ulos asioilleen.  Vähän hoputin sitä kauemmaksi ja varoittelin jäistä.  Ikään kuin se olisi semmoista puhetta ymmärtänyt.  Asteli kuitenkin ulkovarastoon päin.

Ja kohta oven suljettuani kuului kunnon jysähdys,  Sydän löi pari ylimääräistä ja aplodit päälle.  Kiireesti katsomaan, että näkyykö jäiden seasta mitään mustaa.  Jäät olivat romahtaneet kerralla koko katon mitalta.  Onneksi mitään eikä ketään ollut jäänyt alle.

Kissa hiiviskeli tieltä päin hyvin varovasti silmissä selvästi pelokas katse.  Epäröi hetken, mutta tuli sitten, kun kutsuin, ettei mitään hätää - enää.  Raivasin sitten painavat jäät sivuun oven edest'ä syyttäen samalla itseäni vaaran aiheuttamisesta.  Ne jääköntit kun eivät juuri varoittele alas tullessaan.  Eivätkä hidastele,

Useimmiten ovat olleet hyvin sitkaita tippumaan,  En ollut ottanut kuitenkaan huomioon parin päivät vesikeliä, joka oli liukastanut katonkin jään alla.  Onneksi ei kissalle käynyt kuinkaan, vaikka olikin selvästi säikähtänyt ja pinkaissut tielle, ilmeisesti sieltä ulkovarastosta, jonne se oli muutama minuutti aikaisemmin ollut menossa.

No, eipä enää tänä kesänä ainakaan jäitä katolta sada!  Voimme, Kulkuri ja me kaksijalkaiset, kulkea ulos ja sisään kaikessa rauhassa pelkäämättä, että taivas romahtaa niskaan.