ihan huvin vuoksi.  Siitä riemusta, että voi kirjoittaa mihin aikaan vain.  Sitä, mitä mieleen tulee.  Ja vaikka ei mieleen mitään tulisikaan.  Ei kukaan ryhtyisi tällaista pöytälaatikkoon kirjoittamaan, tyhjänpäiväistä tekstiä muutenkin täyteen lootaan.  Jota ei kukaan koskaan edes lue.  Jälkipolvikin vie parhaassa tapauksessa  sellaiseen säilöön, jossa lukee ´paperinkeräys´ tai vastaavaa. Mutta tänne virtuaaliin kirjoitettuna tämäkin teksti jää elämään tai ainakin säilymään.  Joku voi vahingossa tämän vaikka lukea, jolloin teksti on jättänyt edes pienen jäljen toisen ihmisen ajatukseen.  Olen siis hipaissut lähimmäiseni sisäistä elämää.  Joka on suunnattomasti enemmän, kuin kellertyvä paperipinkka hapertuvassa kirjoituspöydän laatikossa jossain tallin vintillä tai juhannuskokossa.
Niin moni on kirjoittanut terapeuttisia juttujaan oman terveytensä tähden sulkakynällä kyntilän valossa, kosmoksella tukkikämpän öljytuikun lepatuksessa toisten noituessa korttiringissä, vanhalla halvalla hankitulla Adlerilla haaveillen ikiomasta kirjasta oman kirjahyllyn kunniapaikalla, sähkökoneella laaditusta ahdistustarinasta heijastamassa uuden vuosituhannen todellisuutta. Kaikki turhaan, sinne ne kuolemattomat tekstit hautautuvat kuolemaan, kuten lopulta itse kukin.
Mutta heitäpä muutama juttu blogisfääriin!  Joku - sinulle aivan vieras ihminen - lukee sen ja voi jopa kommentoida lukemaansa.  Luet kommentin ja joku ihmeellinen onnen tunne täyttää sielusi: ei kukaan ole koskaan  reagoinut kirjoittamaasi.  Ennen kuin nyt.  Se tuntematon, fiksu ja viisas ja jumalainen henkilö on koskettunut kirjoituksestasi niin paljon, että on vaivautunut vastikkeeseen. 
Kuinka se tuntuukaan hyvältä, tekee mieli kehystää hyvä kommentti seinälle, kuin ikiviisas raamatunlause tai kansanviisaus.  Miten me pöytälaatikkoon kirjoittavat yleensä pärjäsimme ennen blogia? Vai kirjotimmeko vain pelkkää asiatekstiä otsa kurtussa?  Jota ei missään julkaistu, ellei ollut muuten tärkeä henkilö, jolloin oli niin tärkeä ettet kerennyt itse edes kirjoittamaan omia tekstejään.

Edellinen on siis hyvä esimerkki:  joku tämänkin lukee, vaikka jutussa ei taida olla sitä kuuluisaa päätä, eikä edes häntää.  Kiitos siitä, lukija.  Kommentointi onkin jo liikaa pyydetty.  Siitä voisi jopa maksaa.

Vierailin päivällä Iineksen ikkunalla.  Hän manaili niitä avuliaita aatuja, jotka joka kesä niittävät härveleillään hänen ihanasti kukkivan niittynsä karkottaen perhoset, sirkat ja kaikki koppakuoriaiset muille maille vierahille.  Niittämätön niittyhän on kuin aitan polulla asteleva ulkomaalainen piika, ajattelevat nuo juurevat miehet äänekkäissä ja pahalle haisevissa pörriäisissään.  Syksyllä sitten lehtipuhaltimet huutamaan!

Tuli vaan mieleen äkkiä, etten ole tänä kesänä kuullut yhdenkään heinäsirkan sirittävän (en vertaa lehtipuhaltimeen).  Mietin, että johtuuko se märästä ja viileästä alkukesästä vai huonontuneesta kuulosta. Kun pukkaavat  vanhemmiten nuo ylä-äänet karsiutumaan  rekisteristä.  Tosin vielä töissä ollessani viimeisissä terveystarkastuksissa kuulo pelasi erinomaisesti hyvin korkeillakin jaksolukemilla.  Mutta koskaan ei tiedä, voihan se leikata pois sirkankin ääntelyyn - ei vain vaimon.

Menin sitten helteen sekaan istumaan ja miettimään lohen grillausta - josko sitä tarkenisi hiilet sytyttää, kun kuulinkin tuttua sirinää.  Helpotus oli äänen voimakkuuteen suhteutettuna turhankin suuri:  vielä sentään vanhalla kuulo pelaa, sentään se ainakin.  Ja näkökin pelasi, kun havaitsin kyseisen sirriäisen muutaman metrin päässä viuluaan soittamassa tuoksuvatukan lehdellä.  Muistutti melkoisesti pientä Linda Lampeniusta, mutta tämä yksilö ei ollut raskaana, kun ensin kyykistyi ja loikkasi sitten kevyesti kukkivan pihan riemuihin.

Ensimmäinen hellepäivä minun kesässäni ja vielä täysissä ruumiin voimissa. Sielun voimat arvioikoon viisaammat.  Sitä vaan jäin miettimään, että keväällä en kuullut käen kukuntaa. En sitten yhtä kukun kukkua.  Ja jokainen kukunta merkitsee yhtä elinvuotta lisää.  Siis...

Antaa olla.  Ostan käkikellon.

Puoli kolmen aikoihin tulin kylältä.  Siis päiväsaikaan.  Ja tietysti suurin osa pyöräkassin sisällöstä oli erilaisille pihan ihme-elikoille.  Kaikenlaiseen  ihminen ryhtyykin, mietin, kun kissa tuli haukotellen ulkovarastosta ja loikkasi kevyesti pihapöydälle merkiksi siitä, että ruokakin kelpaisi. Siinä olikin jo suojapaikassa valmiina kanaa  kastikkeella - pussi. Tosi herkullinen tuoksu siitä lehahtikin.  Teki nälkäisenä mieli itsekin maistaa. Valutin pussin sisältöä teevadille kissan nuoleskellessa huuliaan, kun tunsin jonkun järsivän akillesjännettäni!
Niinpä tietysti, pihamme kauhukakara ja Riitunrinteen sissi pääsi taas iskemään - ja raukkamaisesti takaapäin.  Se oli tietysti lukenut historian kirjasta, miten voittamattomillakin on akilleen kantapäänsä.  Miksei samantein lingonnut kiveä otsaani!
Joka tapauksessa istahdin äkkiä penkille, nostin jalat ilmaan ja siinä asennossa tyrkkäsin teevadin kissan eteen, toisen astian kurottelin penkin alta siilin kärhätessä ässämutkaa etsien vihollistaan.  Valutin loput pussista siiliä varten, se sentään kelpasi, vaikkei tonnikalaa ollutkaan.  Ahneen nälkäisinä söivät molemmat, kissa pöydällä ja hörhö penkin alla.
Kuin varas hiivin salaa kasseineni sisälle ja kerroin vaimolle, että se ahdistelija iski taas.  Minusta se ei ollut ollenkaan naurun asia.  Otin jääkaapista sinne unohtuneen, avatun kissanruokapussin, riistaa kastikkeella ja menin sitä petoa hyvittelemään lisää.  Se olikin jo tyhjentänyt vatinsa, mutta oli edelleen verenhimoisen oloinen.  Riista sentään kelpasi.  Kissakin jäi vähän ihmetellen pöydältä katselemaan, kun sen ruokaa hotkittiin parempiin suihin.
Kohta oli sekin vati tyhjä.  Asetin raksukupin sen eteen.  Se raksutteli pari noin muodon vuoksi, mutta alkoi sitten jälleen ahdistella jalkojani.  Jalkafetissi selvästi!  En tiennytkään siileillä olevan semmoisia taipumuksia.  Siihen kun liittyy vielä suunnaton ahmimisvietti, niin se vaatii jo pidempää psykoanalyysiä. Mitähän psykiatri sanoisi, jos menisin vastaanotolle siili kainalossa.  Voin kyllä kuvitella, mutta kuka laskun meksaisi?  Voin kyllä antaa tilini numeron.

Taidan tilata taksin, ottaa hörhösiilen mukaan ja viedä sen niin kauas kuin rahani riittävät.  Ja lopuilla ostan jotain juomaa - unohtaakseni!

Eilisen jälkeen pitää pihassa istua varpaat ilmassa, se kehittää vatsa- ja selkälihaksia.  Lisäksi se suojaa varpaita siilinpuremilta.  Sillä se tonnikalan sekoittama siilihörhö on tullut hulluksi.  Tai se on lukenut liikaa Milla Paloniemen  Kiroileva Siili-sarjista.
Eilen illan suussa valuttelin kaikessa rauhassa auringonkukan siemeniä ja pähkinärouhetta lintujen syöttöastioihin, kun etiäiset käskivät katsoa selän taakse.  Ihan kuin Hickokin filmissä, jossa viulut vinkuvat hermoja raastavasti.  Katsoin - ja takanani seisoi se pikkusiili korkein jaloin!  Se odotti jotenkin uhkaavan näköisenä.  Ei, luin sen mustissa nappisilmissä hohkavan uhkan:  Tänne tonnikalaa ja heti -tai!
Todella ihastuttavia otuksia nuo piikkikasat, hekottelin itsekseni.  Koska muutenkin alkoi olla siilien ruokatunti (joka kestää tuonne aamukolmeen tai auringonnousuun), hain sisältä raksupussin ja jaoin kouralliset pitkin pihaa sijaitseviin syöttöpisteisiin.  Palatessani kyseinen siili tuli juosten (!) vastaan sieltä lintupaikalta.  Käännyin takaisin sen seuratessa ja tarjosin täytettyä raksukuppia.  Se rouskutti pari raksua, mutta kääntyi ja nappasi tossuni reunasta kiinni.  Otin kepakon ja työnsin sitä kauemmas.  Otus pisti sisukkaasti hanttiin, työnsi ja puhisi, taisi kiroillakin - esikuvansa mukaan.  Poishan siitä piti lähteä.

Myöhemmin illalla kävin talon päädyn terassilla istuskelemassa sohvalla ja illan kauneutta ihmettelemässä.
Ja eikös se siili sattunut paikalle.  Meni ensin touhukkaana ohi, mutta pysähtyi sitten ja nosti nenänsä nuuhkimaan.  No joo, en ollut varpaitani pessyt koko päivänä.  Tunnisti sen petollisen diilerin, joka oli ensin houkutellut tonnikalan suomaan nirvanaan ja lopettanut jakelun siihen.
Nyt se oli tosi vihainen.  Se kävi tossuihini hampaillaan kiinni kuin kilpakosijaan keväällä.  Nostin jalat sohvalle ja otus jäi kiertämään kehää, että mihin ne inhat varpaat hävisivät.  Lopulta piti lähteä sisälle karkuun.

Pitäisi tänäänkin mennä pihapuuhiin.  Kävin taas lintupaikalla koko ajan taakseni vilkuillen.  Kissallekin piti antaa raksuja sen ilmaantuessa aamulenkiltään.  Ketään muuta ei näkynyt, mutta heinät heiluivat vaarallisen näköisinä.  Pitää varmaan parturoida koko piha-alue Wimbledonin tenniskentän kaltaiseksi niin, että näkee kauemmaksi, eikä SE pääse yllättämään.

Sisällä olen turvassa.  Jos pääovi on miehitetty, löytyy vielä kaksi muuta ulosmenotietä.  Ei SE sentään niitä kaikkia kerkeä vartioimaan.

Vai kerkeääkö?  SE juoksi sentään aika lujaa...

Tunnen olevani oikea niittomies, kun raivasin polun auki tuonne kasvimaan laitaan.  Piti tehdä se ennen uuden sadekauden alkua.  Onneksi vuohenputkisto ei ollut vielä lakoontunut, joten pystyin kevytviikatteella hoitamaan homman.  Tuli siinä kumminkin kunnon hiki, muutama paarma ja joukko itikoita teki muutenkin olon keskikesäiseksi, sillä onhan nyt heinäkuu. 
Vadelmia näyttää tulevan ihan kohtuullisesti, muutamat alalaidan marjapensaat näyttävät kärsineen alkukesän hallaöistä, mutta säästyneet näyttävät antavan ehkä runsaankin sadon.  Perunapenkin pätkäkin näyttää kehittelevän muutamat keitot (myyrät helskuttiin sieltä tunneleita kaivamasta!).  Raparperia on vaikka sioille syöttäisi.  Otin vain yhden pitkän ja mutustelin sen äsken blogiherkkujen kera.
Omenapuiden satonäkymiä en ole vielä tarkastellut, koska reitti sinne on avaamatta. Täytynee ottaa muutama alkuasukaskantaja mukaan ja lähteä raivaamaan viidakkoviikatteen avulla reittiä.  Tiedä, vaikka tohtori Livingstone tulisi vastaan.  Voisi siltä sitten kysyä, että kun tuolla vaimolla on ollut vähän yskää, että onko se mahdollisesti allergista vaiko ihan tavallista viidakkokuumetta.
Mutta ensin pitää käydä kaupassa täydentämässä perusvarastoja.  Hellekypärää tuskin tarvitsee, kun sitä ennustettua hellettä ei taida tällä viikolla tullakaan.
Sadetta voisi pidellä, mutta ei se ainakaan minulta onnistu. Se kun valuu sormien välistä ihan holtittomasti. Samalla tavalla kuin aikakin.

Eilen vein kissalle makupalaksi hieman tonnikalaa.  Vähän se maisteli, mutta oli ilmeisesti hiiristä kylläinen (no, höyheniä en ainakaan nähnyt).  Siihen sitten penkillä istuessani eksyi se pienin kaikista pihan siileistä, jolle tarjoilin loput.  Sehän aivan kuin sävähti, mutta mielihyvästä.  Söi ahneesti, nuoli tarkkaan öljytkin lautasen pohjalta ja jäi odottamaan lisää.  Myöhemmin illalla annoin vielä vähän, koska se tuli joka kerta jalkoihini pyörimään ulkona käydessäni.  Olen aivan ymmällä sen kanssa.  Olen kuin joku hiton diileri, jolta huumehörhö kärttää päivän annosta.  Se jopa pureskeli tossuni reunaa huomioni herättääkseen.
Äsken vein kissalle  pieniä lihapaloja.  Eivät nekään kelvanneet, vaan se halusi raksuja.  Mutta se onneton siilinuorukainen oli taas jaloissa nyhtämässä.  Tarjosin palasta ja senhän se otti että napsahti ja kohta halusi lisää.  En paljoa antanut, sillä se liha on aika suolaista - samoin on tonnikalakin - ja voi olla kohtalokas siilin munuaisille.
Mutta kun se siiliparka on tullut riippuvaiseksi.  Pitääkö se viedä vierotushoitoon tai siilien AA-kerhoon?
Entä, jos ne neljä, viisi muutakin siiliä alkavan jahdata minua.  Johan kohta naapuritkin ihmettelevät, kun juoksen pitkin niittyjä siilijono perässäni.  Siitähän voi saada vaikka siilinpitokiellon.
Onko se läheisriippuvuutta.  Siilithän ovat sentään villieläimiä - hampaatkin niillä on aika terävät.  Piikeistä puhumattakaan!  Hankinko ovivahdin?  Kun kissa ei niistä välitä, ei ole näkevinään.
Kissa on viisas eläin, ja siili arvaamaton.

Seuraava on sellaista sanojen nypläystä.  Oli minulla asian poikastakin, mutta lähdinkin sitten pihalle katsomaan, että mitä se vaimo puuhaa.  Seurusteli pihapöydällä istuskelevan kissan kanssa.  Se oli harmistuneen näköinen, vaikka oli aikaisemmin saanut maksamakkaraa.  Sehän ei kauaa nälkää pitele, raksut sen tekee. Riputtelin niitä pari kourallista vadille ja johan alkoi roiske käydä.
Samoja raksuja siilitkin syövät.  Aamuyöstä oli hauska kuunnella stereona niiden raksutusta.  Olen hajasijoittanut siilien syömäpaikat neljään eri pisteeseen.  Miten äänekkäältä kuulostaakaan niiden pureskelu muuten niin hiljaisessa yössä.  Jos ei siinä hämärässä tietäisi, niin voisi luulla haamujen kiristelevan hampaitaan.  En kyllä ole varma siitä, onko haamuilla hampaita.  Siileillä kumminkin on.
Jos asuisimme kerrostalossa, niin valittaisin yläkerran touhuista ainakin isännöitsijälle.  Varhain aamulla - ja pitkin päivää - yläpuolellamme käy sellainen sottiisi, että hippulat vaan vinkuu!  Mutta kun elämme omakotisellaisessa, niin lähimpänä yläpuolellamme on peltikatto, jonka loivaa viistettä harakat ja niiden poikaset käyttävät lasku- ja nousuharjoitteluun.  Ja välillä pistävät kunnon ripaskaksi, josta jäljelle jäävät vaaleat läntit elävöittämään ruostuvaa peltiä.  Kun kyseessä on tavallaan luonnonääni, ei se meitä häiritse enempää kuin sateen ropina tai tuulen suhina.  Ysitieltäkin kuuluu liikenteen humina, mutta siltä ääneltä ovat korvamme sulkeutuneet.  Kerrostalovanhuksethan ovat siitä ihmeellisiä degeneraation tuotteita, että kuulon heiketessä he kuitenkin kuulevat naapuriensa metelin, vaikka seinän takana ei ketään asuisikaan.
No, se on se, kun joku kävelee haudallasi.
Aamulla vein tyhjäksi syödylle lintulaudalle pussillisen pähkinän rouhetta.  Välittömästi paikalle pelmahti talitintti poikasensa kanssa.  Lapsi jäi lähioksalle äänekkäästi sirkuttamaan ja siipiään värisyttämään, emo (vai oliko isyyslomalainen) nappasi pähkinän palan  ja siirsi sen poikaselleen nokasta nokkaan - menetelmällä.  Sitä katsellessa tunsin taas saaneeni palkinnon syöttämisistäni.  Vaimokin ihmetteli pihan lintujen määrää.  Osoitin vain syöttöpaikkaa, että tuon takia.
Päivä on pysynyt tasaisen pilvipeitteisenä.  Rupeaisi nyt edes satamaan, niin ei tarvitsisi mennä grillaamaan. Voisi vaikka tehdä helpon pussikeittohämäyksen.  Talkkunakesääkään ei ole vielä aloitettu.  Joka tarkoittaa sitä, että on melkoinen helle sekä nälkä, mutta kevytsellainen.  Silloin talkkuna piimän seassa on juuri pirtaan sopivaa sapuskaa.  Mutta ei ennen helteitä, jotka nekin vielä tulevat.  Tai sitten pitää ottaa ainekset matkalaukkuun ja lähteä Välimeren rantaan syömään.  Ja siellä onkia kissalle pieniä pyöriäisiä, sellaisia suussa kutittavia.
En vieläkään muista, mistä minun piti kirjoittaa.  Mutta niinhän se aina käy Kelvottomien Kirjailijoiden Kerhon jäsenelle.  Ja toisellekin - toivottavasti.