sunnuntai, 23. syyskuu 2012

Hyvin ovat pullat uunissa,

Tai ei ihan vielä, olen vasta panemassa niitä sinne.  Kunnes uuni on kyllin kuuma vastaanottamaan viimeistä kohotusta tekevät sämpylät.

Jonkin aikka olen havahtunut anivarhain, siinä viiden, kuuden välillä.  Täönä aamuna havahduin siihen, että aamukahville ei ollut oikein mitään hyvää tonnikalan alle.  Piti eilen käydä kaupassakin ihan moisen takia.  Mutta en sitten saanut laitettua kenkiä jalkaan, autokin olisi pitänyt syyslehdistä siivota ja mitä kaikkea.  Joten torkutellessa meni ilta ite eestään,

Nyt, vähän yli kahdeksan, on siis sämpylätaikina alustettu kohotettu ja viittä vaille uunissa, kunhan se on 225 asteessa.  Kahvinkeitinkin on valmiiksi panostettuj ja kohta rohisee (vanha keitin).  Olen lähes leuhka itsestäni, kun pitkästä aikaa sain jonkinlaisen leipomuksen aikaan.  Tai ainakin niin toivon ja odotan.  Jos onnistuvat, niin pelkkä oivariini riittää sämpylän päälle.

Jokohan se uuni...

keskiviikko, 19. syyskuu 2012

Läpi meninkö?

Kunnallisvaalit ovat vasta tulossa, mutta silti menin läpi.  En vaaleista enkä edes kamelina neulansilmän läpi, vaan lääkärin tarkastuksesta (ja poika oli kelvollinen...). 
Jo hyvissä ajoin ennen aamuyhdeksää olin paikallisen terveyskeskuksen penkillä odottamassa omalääkäriä.  Menossa  kärttämään paperia, jonka voisin sitten näyttää poliisin edustajalle.  Joka puolestaan valtuuttaisi minut edelleen kuljettamaan henkilöautoajoneuvoa.

Kumma kyllä tässä vaiheessa rupeaa luulemaan itsessään vaikka minkämoisia auton kuljettamisen estäviä vikoja:  sokeus, kuurous, tajuttomuuskohtaukset, mielen harhaisuus...  Niitähän riittää.  Kumma, jos ei tähän ikään jo edes jotain noista olisi vähintään piilevänä.  Ryöpsähtäisi sitten ilmi kotkankatseisen lekurin armottomassa tuijotuksessa.

Jo pelkkä paidan riisuminen vastaa kolmannen asteen kuulustelua.  Ja kieli muuten kuivassa kitalaessa väräjää malttamattomana valmiina tunnustamaan kaikki salaamani fyysiset ja henkiset vammat, joita olen tähän asti onnistunut piilottelemaan perheeltäni, ystäviltäni ja jopa osin työnantajiltani.

Tietysti ensin verenpaine:  lekuri sanoo pahaenteisen rauhallisesti, että mitataanpa hetken päästä uudelleen.  Melkein slaagi on seurauksena stetoskoopin kuunnellessa lampaan saparon villiä laukkaa rinnassani ja toista selässäni.  Toisen mittauksen aikana helvetin pasuunat soivat korvissani.  Kaulaakin se hivelee syöpäpatteja kai etsiskellen.

"Vähän ovat ylhäällä nuo sykkeet", toteaa mies hieman närkästyneenä siitä, että mitenkäs se elämä on tyllut elettyä kynttilää ja tupakkaa molemmista polttaen ja väkijuomia ilman liikuntaa nauttien sekä pelkkää läskiä syöden, joka jos ei muuten, niin ainakin keskivartalossa näkyy.  Onneksi tupakki on jäänyt puolen kymmentä vuotta sitten vaikka kehkot vieläkin rohisevat ja viimeisestä juoppohullukohtauksestakin on aikaa.

Vastaanottohuone oli äsken vielä pieni koppero, mutta selkä seinää vasten matka näyttääkin aivan liian pitkältä vastapäiseen seinustaan, jossa avonaiset sakaravänkyrät ilkkuvat sumuverhon takana.  Lisäksi katsoa saa vain toisella silmällä kerrallaan.  Enhän minä autoakaan aja yksisilmäisenä.

Sitten lääkäri kuiskaa että kissa toistaen sen kahdesti joka kerta kuuluvammin.  Ihmettelen, että mitä meidän kissa sille kuuluu.  Vasta hetken päästä tajuan siirrytyn kuulotutkimukseen.  Sanon kuulleeni jo eka kerralla.  Lääkäri tuntuu tehneen omat johtopäätöksensä, koska antaa minulle kynän ja paperilehtiön ja käskee piirtämään kellotaulun ja sen sisään viisarit osoittamaan aikaa kymmentä yli yksitoista.  Eikä minulla ole edes kelloa ranteessa, josta voisin luntata,  Jätän taulun numeroimatta ja luovutan taideteoksen takaisin funtsien mielessäni, sattuiko pieni viisari kymmenen kohdalle. 

Lievästi hämmästyneellä äänellä lääkäri toteaa, että nopeastihan se kävi ja ihan oikeinkin vielä. 

Lopulta lääkäri kättelee ja johdattelee minut käteni perässä ovelle päin.

Vasemmassa kädessäni riippuu anelulomake, jonka valtuutuksella voin jatkaa anomusruljanssia poliisin luokse, joka saapuu reilun viikon päästä terveyskeskuksen pihaan pyörillä varustetulla toimistolla.

Pistetäänköhän minut siellä vielä ristikuulusteluun varustettuna käsi-  ja jalkaraudoilla.

Olenhan se kansalainen K.

lauantai, 1. syyskuu 2012

Yö yltää.

Yö yltää yhtäälle ja kallistuu aamuun.  Välittämättä ihmisen harhaisista unista.  Eikä aamu piittaa, istuu vain Liisan tavoin kylliksi uneksineena kiltisti aurinkoa odotellen ja sen ensimmäisiä säteitä  alapihan lehvästöstä uteliaana ikkunasta kurkkimaan.

Aamuhämärä antaa periksi ja kissakin suostuu yöjalasta sisään, naukaisee tervehdyksen Liisalle, nuuhkaisee eilisiltaista raksukuppia ja hieman kuivahtaneita muikunpätkiä.  On  jo kylläinen kuin unisen raukea  tiikeri loikaten nukkuvan isännän vuoteen jalkopäähän, jossa yön mittaan ruttaantunut shaali antaa hädintuskin kissan mittaisen tilan asettua sykkyrään odottamaan heräävän ihmisen puolitiedostamatonta kosketusta, joka käynnistää veteraanikissan automaattikehräyksen.

Ja henki tallella, jäseniin ei satu ja pikkuhiljaa vessaan ja sitten napsauttamaan kahvinkeitin päälle.  Päivä jo hyvässä alussa eikä yhtään haittaa eikä hukassa ole elämäkään - ei ihan vielä.

Ja Liisakin saa kunnon kahvit ja paahtosämpylät tonnikalalla päällystetyt.  On jo kerennyt hetken, pari odottaakin.  Eikä edes moiti,

Kissa jo nukkuu...

torstai, 30. elokuu 2012

On se niin haastavaa.

Nykyisin kaikki on helppoa eli ei lainkaan vaikeaa.  Joskus elimme hyvinkin aikeita aikoja:  Synnyin keskellä sotaa, rauhan teko vasta parin, kolmen vuoden päässä, isä lähes hankipattona selvinnyt elävien kirjoihin.  Tosin itse en juuri mitään mistään ymmärtänyt silloinkaan, vaan elin turvallisen tiedostamatonta lapsen elämääni,

Mummolan vintiltä kannoin tiedostamattoman ajan kuluttua ison koivun tukevaan  hankaan ikivanhoja Suomen Kuvalehtiä ihmetellen historiallisia aikoja, joista oli itse asiassa kulunut vasta muutamia vuosia.  Tosin taivaalta kuulunut tummanpuhuva lentokoneen  jyrinä tai tien varteen pysähtynyt kuorma-auton avolavalta purkautunut aseitaan kolistellut SA-int joukkue sai minut paniikin valtaan.  Jopa veljeeni, monta vuotta myöhemmin,  jokamaanantainen sireenin hälytyskokeilu sai pelkotilan valtaan, vaikka omaa muistikuvva hänellä ei voinut ollakaan.  Silti sai sen perinnöksi painajaisineen kaikkineen. 

Vaikeaahan se oli, siellä jossain takaraivossa pienenä väreenä, vaikka semmoisesta ei mitään puhuttukaan.  Emmekä olleet edes länsinaapuriin lähetettyjä sotalapsia.  Kuten isän yksinhuoltajasiskon tytär ja poika, jotka eivät kotimaahan palautettuna enää osanneet sanaakaan suomea.  Sopeutuminen kesti oman aikansa.  Saattoi ikävä olla melkoinen sinne pullanisumaahan.  Kunnes oli taas sopeuduttava,

Ei siitä kuitenkaan kukaan koskaan puhunut vaan oli vaiettu asia, josta kautta rantain sai tiedon murusia.  Ei isäkään sen kummempia armeija- aikaansa maininnut, tosin ei varsin piilotellutkaan.  Vajaatoimintainen vasen ranne vaati vastauksia, joihin hän vastasi asiallisesti, liioittelematta tai vähättelemättä.

Ajan vaikeus löi kuitenkin leimansa yleiseen oloon, vaikkei sitä analysoinutkaan.   Elettiin arkea ja yritettin pärjätä ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Ei se kauhean helppoa ole nykypäivässäkään, vaikka koen pässimäiseksi nykyilmaisun, jota nyt koko ajan hoetaan.
Nykypäivä on koko ajan kaikki niin hiton haastavaa, oli sitten kysymys hallitustilanteesta tai mistä muusta tahansa.  Jos ydinohjus pamahtaisi niskaan tai tsunami tai mikä tahansa niin olisihan tilanne haastava, muttei lainkaan vaikea hienostuneen nykysanaston mukaan.

Taidan ruveta haastavan vaikeaksi ja haistattelevaksi.  Silti:  raikkaita syystuoksuja.

lauantai, 18. elokuu 2012

Yläkerran ääniä.

Ei tosin vielä, mutta kohta...  Äsken vielä piha suorastaan ylikuumeni taivaan tulisesta mollikasta.  Ja samaan aikaan etelän suunnasta hiipi sinisenmusta pilvien eturintama uhkaavan hiljaisena yli taivaan rajan.  Harakat juttelivat keskenään vaahteran suojassa hieman levottomin äänenpainoin aavistellen sään muutosta.  Kissa makoili reporankana auringon läikittämässä ruohikossa, vain hännän pää ilmaisi hiljaa liikahdellen syvää mielen rauhaa ja filosofista asennetta piittaamatta lähes karvoja kärventävästä poltteesta.  Ei pidä pienistä valittaa, sillä onhan sillä nyt kesä - vielä.  Tulee aika, jolloin pitää tassuja lumen seasta nostella kylmän niitä kärvistellessä.

Mutta ei vielä, ei sentään ihan vielä.  Ja vaikka kohta vettä ropsauttasi, niin onhan räystään suoja metrin päässä ja pöydän alus parin loikkauksen etäisyydellä.

Odotusta ilmassa.  Ihmisetkin siirtyvät sisätiloihin jäätelöt syötyään.  Melkein kerkesivät sormille valua.  Jäätelö ei kissalle kelpaa, ei edes maito.  Kun raikasta sadevettä on riittänyt juomisiksi koko kesän ajan.  Talvella sitten Hyla-maitoa...

Taitaa kumminkin pilvirintama väistää Päijännettä ja purjehtia kukkuloiden länsipuolitse - kuten eilenkin.  Onhan se tänä kesänä kerennyt meidänkin tontillamme pahojaan tehdä kaataen muutaman vanhan koivunkin katkoen sähköjä ja aiheuttaen alanaapurillekin lähes tulipalon ja sydämen tykytyksiä meille muillekin - vanhoille ihmisille.

Mutta eihän se ikää katso, samalla mitalla viskoo nuoria ja vanhoja- se tunteeton ukkosen jumala!  Ja sähköyhtiön urakoitsija käynyt konkelot korjuuseen sitten, kun on kiireiltään kerennyt.  Ammattinsa osaavia he olivatkin.