Vähästä mieli ilostuu: kun pystyy tekemään lumityöt ilman suuria tuskia.  Jo aamulla tuntui siltä, että tällähän polvella pärjätään ulkoistetussakin työssä.  Lunta oli tullut sitten eilisen reilut viisi senttiä ja lumiaura oli lisäksi työntänyt melkoisen paltteen kolamiehen vaivoiksi.

Kulku oli hieman ontuvaa, mutta tyylipisteitä ei ollut kukaan näyttämässä.  Alun otin kokeiluluonteisesti varoen varaamasta polvelle, mutta työn edistyessä aloin luottaa myös polven kestävyyteen.  Tai uskottelin luottavani.

Kulkuri toimi koko ajan ovisyvennyksestä äänettömänä valvojana, mutta mourusi sitten sisälle lähtiessämme, että olisi sen voinut vähän reippaamminkin tehdä.  Mourusin takaisin, että jos kovin nuriset, niin kohta saat marista tosissasi muikuttomana kissana.

En sentään raaskinut olla niin julma, vaan lähdin kauppaan parin tunnin päästä hakemaan niitä kissan herkkuja.  Mutta ainahan sitä jotain mukaan tarttuu: jäätelöä pakasteeseen helteen varalta, kirsikkatomaatteja, ohraleipä, pähkinäpussi linnuille, pussi pakasteranskiksia ja kalapuikkoja.  Joten täyttyihän se kassi kumminkin.

Kulkuri piti kotiin tultuani melkoisen kiitosmessun.  Luuli mokoma saaneensa palkkion hyvin tehdystä lumen luonnista. 

Lumetta se oli kaikkki tyynni kissan osalta: kunhan rappusilla haukotteli ja turkkiaan pörhisteli.

Hieman arveluttaa huomisaamun lisääntyneen lumen määrä.  Vaikka luulisin polven jo kestävän varovaisen kolan työntelyn, niin...

Jonkinlaista piristymistä osoittanee myös se, että tänään oli ihan oikeasti nälkä.  Piti siihen hätään ihan lämmintä liharuokaa kupuun pakata.  Myös joitain pieniä vapaaehtoisia aktiviteettejä tuli harrastettua, eikä pelkästään vallatun sohvannurkan vartiointia.

Saattaa elämää voittaa, vaikken kyseistä sarjaa ole töllöstä aikoihin seurannutkaan.  Myös päivittäin pidentynyt valoisa aika saa aikaan positiivistä värähtelyä jossain aivon kurkiaisessa.

Huomenna ei tarvitsisi käydä kaupassa, kun ruokaa riittää sekä inehmoille että siivekkäille, mutta K-kaupassa pitäisi käydä tarkistamassa muikkutilanne, kun Kulkuri hotkaisi viimeiset iltapaloiksi.

Soitin tänään vanhalle ystävälle, jonka kanssa takavuosina pyörittiin useissa taidepiireissä.  Minä lopetin ne harrastukset samoihin aikoihin kun jäin eläkkeelle.  Syynä oli lähinnä se, etten harrastuksissani enää edennyt millin vertaa, vaan suunta oli sama kuin sillä kuuluisalla lehmän hännällä.

Kun ei enää uutta kunnolla omaksu eikä ahaa-elämyksiä tule, niin oppia-ikä-kaikki-hokema menettää hohtonsa.  Turhautuu ja kyllästyy ja mitä kaikkea keksiikään, ettei tarvitse lähteä lämpimästä pesästään tuuleen ja tuiskuun kansalaisopistoon croquita piirtämään tai savea vääntämään.

Niin, soitin tosiaan ystävälle ja annoin hänelle blogiosoitteeni, hän kun ei ollut sinne päässyt, vaikka olin sen hänelle antanut parillakin kauppareissutapaamisella.  Nyt se onnistui ja samalla soittelimme samassa sävellajissa suitamme varmaan tunnin verran.  Joten heitäpä perään kommentteja, rouva S.

Ezikoinenkin vielä soitti illan päätteeksi valitellen vuotavaa ulkoeteisen kattoa.  Samalla parantelimme mekin maailmaa vähän paremmaksi elää.  Ei silti, ei  pojan talon katto siitä sen kummemmaksi muuttunut niillä puheilla.  Tekoja tarvitaan kipeästi (se rahan meno satuttaa).

Oman talon katosta en puhu mitään, koska vanha on siinä suhteessa täysin paatunut arvellen, että mikä tulee, niin myös menee.

Minäkin menen kohta yrittämään uninarun päästä kiinni.  Eikä sitten mitään narinoita, Polvi!

Ja niin saapui Kuopus vanhalla Toyotallaan kuin arkkienkeli Gabriel (sillä oli kylläkin ilmalaiva) ja ryhtyi pelastamaan pihaa ohikulkevien paheksuvilta katseilta ja omilta kompuroinneiltamme. 

Kuopus tarttui lujin ottein kolaan ja minä nilkutin Ka:n luo alkaen riisua sitä paksusta lumivaipastaan.  Entisen värisenä (jos uudesta autosta noiin voi sanoa) se sieltä paljastui.  Sointui hyvin ympäröivien kinosten sinisävyihin.  Hyräytin sen käyntiinkin ja lämmittelin itseäni - Kuopushan sai lämpimän reippaasta liikunnasta.  Ja sitä totisesti riitti!  Mutta oli kolan varressa lihasmassaakin kuin bobcatissa.

Ei siinä liene mennyt kahvituksineen ja syönteineen kuin kolmisen tuntia, kun oli käyty kaupassakin ja lumimies pääsi omille asioilleen, kun viikko oli mennyt reissuhommissa.  Toki oma aikansa niille naisillekin pitää järjestää.

Polvi olikin ollut aamulla melkein hyvässä kunnossa.  Pystyin ensimmäistä kertaa koko viikolla nukkumaan omassa sängyssä ilman älähtelyjä, jopa sikiunta.  Oli kylläkin kulkeminen periksi antavassa lumessa hankalahkoa ja kaupassakin ontuva erikson - tyylistä, mutta eteenpäin mentiin, eikä taka-askelia otettu.

Onpa talossa taas syömistä.  Kuopuskin toi mukanaan ensihätään valmiit ruoka-annokset.  Vaimo söikin satsin melkein kokonaan ja sen jälkeen kissa täydensi, Kuopukselta vei ateriankin tuhoaminen vain hetken.  Oma annokseni on edelleen jääkaapissa.  Ei vaan tehnyt mieli, vain pari tonnikalavoileipää kaupasta tultuani.  Huomenna uudestaan, ellen sitten yöllä havahdu murisevaan mahaan.

Polvi on tosin aika arka kaiken sen rasittamisen jälkeen, mutta mieli on tyytyväinen siitä, että maailmamme liikahti sentin verran eteenpäin.  Tai ainakaan se kaunis lumi ei enää pilkkaa minua leveillessään paikoissa, joissa sen ei kuulu olla.

Kulkurinkaan ei tarvitse enää loikkia lumireiästä toiseen yrittäessään tasaiselle tarpeentekopaikalle.  Ähä kutti, mitäs ei aikanaan suostunut hiekkalaatikkoleikkeihin.

Huomenna olisi vähän menoa iltapäivällä.  Saas katsoa, mitä siihen polvi sanoo.  Että kieltääkö sisäinen lääkärini ylenpalttisen touhuilun?  Vai kadutaanko vasta jälkeen päin.  Pitäisikö hakea apteekista semmoinen katumuspilleri.

Tänään kyllä juhlin kokonaisen vichyvesipullon voimalla. 

Niin synkkä kuin oma pään sisäinen maailma onkin, niin en voi olla huomaamatta lisääntynyttä valoajan määrää.  Eli pimeät eivät enää olekaan vastakkain.  Pitäisi varmaan paljastaa vasen sääri ja antaa polvelle luonnollista valohoitoa.

Ei minusta ollut kolaamaan tänäänkään, joten auto lepää edelleen lumivalkoisen täkkinsä alla.  Vanhalla luudalla sentään lakaisin reitin ulko-ovelta viiden metrin matkan lintupaikalle.  Huomiselle jäi vielä hätävara pähkinöitä, kissalle yksi pussi härkäjotain, joten huomenna olisi pakko päästä täydentämään elikoiden varastoja.  Itsellemme löytyy kaapin periltä kaivaillen jotain sössöä.

Ei tosin ole juuri nälkäkään, kun ei mitään tee.  Älinää ja ähinää ei lasketa.  Eräänä illansuuna vaimo kysyi kainosti, että pitäisiköhän tänää syödä jotain.  No, oli kahveeta sentään kitattu ja jotain leipää juustolla hotkittu.  Sanoin sohvani mutkasta, että leikkaa sitä sinistä lenkkiä.  Ja vaimo leikkasi itselleen reiluhkon palan ja söi sen sellaisenaan.  Sain itsekin pienen palan, vaikkei mieli tehnyt.  Maha pienenee.  Voi olla kyllä pelkkää kuvittelua ja vanhan miehen ja mielen harhaa.

Ovikellokin soi tänään, pitkästä aikaa.  Hyvä, että sitä joku joskus testaa.  Se ei ollut hyvä, että oven taakse oli kahlannut joku ulkokattojen myyjä.  Kysyi ensimmäiseksi, että olinko lukenut heidän myyntiesitteensä.  Vastasin, että onhan minulla semmoinen huono tapa, joten siihenkin olin tutustunut.  Lisäsin vielä, että nyt oli talvi ja polvi pirun kipeä, niin etten jaksa tällä haavaa keskittyä katto-ongelmiin.  Mies ei osoittanut minkäänlaisia empatian merkkejä, vaan kaivoi uuden piikin polveeni osoittelemalla räystäältä riippuvia komeita jääpuikkoja.

Minulla alkoi jo pienet liekit leimahdella silmistä ja sanoin ilmeisen kireällä äänellä, että niinpä, vuotoa on, mutta itsepä maksuni maksan ja energiaani tuhlaan.  Mutta en tähän myyjään, lisäsin hiljaa mielessäni.  Sulkeutuvan oven raosta kerkisi hän vielä toivottaa hyvää päivän jatkoa.  Minä mutisin sisään päin jotain sensuroitua.

Mies olisi saanut minut hetkessä puolelleen ottamalla huomioon kipuilevan polveni ja kyselemällä asiaan kuuluvia empaattissävyisiä lisäkysymyksiä.  Mutta ei, ei se edes kuunnellut, kun oli mielessä vain se harjoiteltu myyntipuhe. 

Hyvä myyjä ei ammattiaan kursseilla opi, eikä huono myyjä kauan alalla pyöri.

Ainakin siitä päätellen, että heräsin Kulkurin maton revinnäisharrastuksen ääniin ja piti laittaa se jäähylle.  Nyt sitten odottelen sitä takaisin veemäisen kipeän polveni kanssa. 

Kaikki hommat ovat pysähdyksissä, lumitöistä kauppajuttuihin.  Yritän parin päivän sisällä saada edes auton kaivettua kinoksista sekä omat aivot päivättyä helmikuulle.

Sikäli mikäli polvi sen sallii.  Miksi se polvi paranee vain pojalla?

Hyvää yötä.  Still going weak.  Ja mikä pahinta, koko ajan selvin päin.

Nimittäin se, etten voittanut lotossa seitsemää miljoonaa.  Vain pari epäoleellista asiaa esti sen.

Eilen kauppareissulla unohdin koko lottoasian, kun lottoan harvoin.  Taisi olla viimeksi joskus syyskuussa, kun tarjolla oli 6,9 miljoonaa.  Silloin meni muuten hyvin, numerot olivat vain väärin, ainakin useimmat.

Nyt eivät olleet numerot väärin, kun niitä ei ollut ollenkaan.  Kylälle ei ollut muuta asiaa, joten en viitsinyt vaivautua mokomien miljoonien takia.  Varmaan olisi joutunut Ärrällä jonottamaankin, kun siellä on aina kovin hidasta se asiakasvaihtuvuus (irtokarkkien ostajat ja ässä- arpojen funtsaajat ja himovaikkaajat kymmensenttisine lomakepinoineen).

K-kaupassa on myös veikkauksen vastaanotto, mutta se ei tunnu samalta.  Tule rikkaaksi samalla kun ostat lenkkimakkarasi ja vessapaperisi!  Tuntuu liian arkiselta.  Varsinkin, kun lottoaa harvoin.  Muista vakioista ja totoista ja semmoisista en edes ymmärrä mitään.  Riittää, kun sanon myyjälle, että viisi riviä ilman koristeita, niin se on siinä.  Rahat tulevat sitten aikanaan tilille.

Jätin siis lottoamatta, mutta katsoin silti oikean rivin ykköseltä.  Totesin tuloksen tultua, että turha olisikin ollut lotota, sillä joku oli saanut sen seisemän miljoonaa.  Jos olisin itse llaittanut menemään ne viisi riviä - tai vain sen oikean - niin koko potti olisi puoliintunut.  Ja samalla puhjennut koko kaunis kupla suurista rikkauksista.

Mitä nyt muka kolmella ja puolella millillä saa?  Saako edes kunnon Lambourginia tai mitään muutakaan sikakallista, jolla olisi voinut naapureille leuhkia.  Eikä näin talvipakkasilla voi edes kellekään näyttää rikkauksiaan, umpijäässä ovat kumminkin.  Pakastetut rahaniput näyttävät surkeilta.

Sitä paitsi lottoarvonta on menettänyt hartaan arvokkuutensa.  Joku Jokerien tyhmä pelaaja siellä yrittää vitsailla.  Sehän on täysi pelle!  Saisivat ne kaksi tuhdin näköistä valvojaa pidättää sen ja ojentaa sen verran, että laittaisi ensi kerralla oikean puvun ja muutenkin pysyisi siellä kulisseissa.  Niitähän siellä televiisorissa riittää.  Sama, jos Eläkeläiset - se viisuissakin pärjännyt sekopääryhmä - tulisi Turun Tuomiokirkkoon pitämään konsertin.

Säästyipä muutama euro.  Täytyy miettiä, mihin ne rahat sijoittaisin.  Nokian kurssi tuntuu olevan nousussa.  Tai olisiko sipuliteemakkara tarjouksessa?

On lottovoitto syntyä Suomeen:  Lapissa möyryää myrsky ja täällä Päijänteen lähellä kylmää -26 asteen verran.  Lisäksi viikonvaihteessa tulee jakoon ennätyssuuri lottopotti.  Pitänee laittaa ne viisi riviä ilman jokeria tai muita koristeita.  Tuollaiseen miljoonaan tai pariin en viitsi korvaani lotkauttaa.

Jos tästä hengissä selviää.  Onneksi kävin tänää kaupassa, joten saatamme pärjätä eväinemme hyvinkin lauantaihin saakka.  Kissallakin on vielä sen verran muikkuja, että huomisen pärjännee.  Pitäköön sitten taukoa, ettei hännän tilalle kehity pyrstö.

Siitä on reipas kaksi vuotta, kun lopetin tupakoinnin ja kyllä se näin pakkasella tuntuu ja kuuluu. Tai siis ei tunnu eikä kuulu.  Ei röhkitä yhtään tiukemmassakaan kelissä.  Tosin en ole näillä pakkasilla ulkoillutkaan muuta kuin pakolliset kuviot.  Ei ahdista keuhkoja, ei edes pakkasesta sisälle tultua, kuten ennen.

Vaimokin muuttui savuttomaksi hieman vajaa vuosi sitten - kuin ihmeen kaupalla.  Hän oli koko aikuisikänsä tiukka periaatteen nainen röyhyttellyssään.  Mutta helmikuinen viikon reissu sairaalatutkimuksissa katkaisi sätkän.  Onhan sitä savunkaipuuta esiintynyt, mutta minkäs mahtaa, kun talosta ei löydy kyseistä tuotetta.  Ja viidessä minuutissa asia sitten unohtuu.  Siinä mielessä olen ollut aika julma tapaus: en tuo vaikka lahjoisi!

Kulkurikin lupasi, että jos vain muikkuja riittää, niin muuta huumaavaa hän ei kaipaa.  Eipä ollut tänäänkään S-marketissa muikkuja.  Silakoita kyllä, mutta nehän eivät jalosukuisille kelpaa - eivätkä ole sopiviakaan terveyden kannalta.  Semmoista luin jostakin kissaoppaasta.  Harkitsen jo koko kaupan boikotointia.  Varmaan menisi koko S-liike velkasaneerauksen vuoden sisällä. 

Sammutin äsken ilmalämpöpumpun:  alkoi vilkuttaa siihen malliin, että sillekin keli oli liian raaka.  Joten levätköön yön yli, lorisevathan vesipatterit kierrättäen lämpöistä vettä.  Joten ei mitään hätää, jos vain ei sähköt reistaile.  Viikon päivät sitten oli yhtenä iltana pari lyhyttä katkosta, mutta muuten (puuta koputellen) ovat pelanneet mallikelpoisesti.

Kissakin tuntuu rauhoittuneen yöpetille sen jälkeen, kun oli kokeillut säätä hännällään ilman aikojaan.